Lauri Dalla Valla arpoo. Italia vai Suomi. Vanhanen ei. Valio. Mutta se Valio, eikö se ole Nestleä. Muistatteko äidinmaitovastikkeen? Minä muistan. Tappoi kai. Italia ei tapa, jos Lauri azzurreihin. Menköön, mutta italiaa en kannata. Huuhkajii, huuhkajii, tai sitten Turkkii, Brasseja ja Jamaikkaa.
Tsiigasin telkusta pätkän Jyri Häkämiestä. Kolme ydinvoimalaa, kun Suomi peeaaa, eli talous kuralla. Ei uskois, sillä jengi ostaa, bylsii, tuhlaa, pelaa, kuluttaa muutakin kuin aikaa. Voi Jyriä, mitä atomijätekakkaa puhut!
Kulttuuri kykkii, urheilu ehkä vielä enemmän. Kun ei tuu kuin viisi mitalia, itku kaikaa halki härmän. Minä olen onnellinen yhdestäkin. Ne kisat kun on arvontaa, kenekkä osuu oikea ajoitus, meinaan douppauksen suhteen. Kyynisyyttä syystä.
Täytyy myöntää. Selailen tekstiteeveetä. Maikkarin sivuilta tuli silmiini sivu 121. Viihdejuttuja. Viivi sitä, viivi tätä ja Johanna tuota... siis menin ihan naisten kotisivuille, naisten päivänä. Vittu ne nitään naisia oo, meikattuja feikkejä, ja ihan karseen näköisiä. En tosiaan kuolannu, meinasi kuolla. Kauhusta.
Ei tässä itsekään mikään malli oo, hampaat putoo, hiukset jo pudonnu. Ryppyinen iho ja verkkarit puolessa välissä pakaroita. Mutta joskus helvetin onnellinen, ihan vaan munasillaan, kotona, kun pussit puolessa välissä polvia. Kiitos ei leikkauksia. Eikä ainakaan kehoon. Paitsi kirurgisia, siis olkapäähän, joka vihoittelee kuin Vanhanen Valiosta.
Albert Järvisestä syntyy kirja. Musiikki elää ja kitara soi. Niin, että namiskukkulat kaikuu. Alpun soitto on suoraan sanottuna sielusta. Vanhoja keikkoja, kun joskus kuuntelee, ei uskoisi, että mies on ihan oikee. Mutta niin oli ja herkkä. Respektit. Iloinen olen, myös Tolosen Jukan heräämisestä. Kanava seiskassa pianoa. Virttä. .Olkoon autuaita, joiden elämänmuutos vaikkapa uskolla. Minäkin uskon, omalla tavalla ja sillee. Huuhkajien lopputurnauspaikkaankin. Elänkö silloin, se on jo eri asia. Mutta nyt ALANKO? Siis mitä. Arpomaan. Miksi. Vaikkapa siksi, että vien tyhjiä kokispulloja automaattiin ja ostan kenoja. Ja Arlan maitoo. Kuukauden kuluttua on nääs elämäni ISOIMMAT juhlat, jälkeen ELLUN, kun raittiutta 20 vuotta. Sitä en mee arpomaan.
Vancouver. Ja tuplaveellä Whistler. Olympiakisoja. Niitä odottaa. Niihin koukuttuu. Yö on pitkä, televisio surraa. Vaihtuu kakkoselta äfästeelle. Aina muistuu mieleen Kaija Mustonen. Siksi Mika Poutalan horjahtaminen teki kipeää. Kulta karkasi. Viides sija on kuitenkin voitto.
Lajina pikaluistelu on esteettinen. Ja hurja. Vauhtia piisaa, ja jään ritinää.
Vamma. Omat kivut hellittivät. Syöksy rotkoon kauhistutti. Ja ihmetytti. Kilpaurheilija ei tervettä päivää näe, eikä varsinkaan uran jälkeen. Mutta Petra Majdicin suoritus hämmästytti! Kipupiikeillä ja puudutuksilla, kolmas sija. Huh Huh! Kylkiluut murtuneena ja keuhkoissa repeämä.
Tervettä vai ei? Järkee tai ei?
Väätäisen tiimi. Mäkihyppy on yhdistetyn, murtsikan ja lätkän ohella seuratuin laji. Vuodesta toiseen. Menestystä riittää. Simon Amman teki sen, jota uskaliampaat odottivat Janne Ahoselta. Tuplakulta. Siteistä huolimatta, tai juuri siksi.
Hautamäen Matin matalalento kummastutti. Tuulellako taikansa? Nyt joukkuemäestä kultaa, muuten ei kunnian kukko laula. Hollin siis Harri Ollin katseissa aina arvoitus. Jospa joukkuemäessä?
Vääntö. Lumilautailijat ovat veitikoita. Lökäpöksyt ja sillee. Melkein kuin minä itte. Verkkarit puolessavälissä pakaroita. Henkseleitä vaimo kaipaa. Yritän selittää. Vapaus on kiristämätön vaate. Huimia temppuja Peetulla ja kumppaneilla. Korkkiruuvia ja asteita. Kommentaattorille kiitos. Selvitti sääntöjä, mutta siitäkin huolimatta, olen samaa mieltä. Janne Korpi kärsi oikeusmurhan. Liian pienet pinnat, sillä siisti.
Hoppee ei todellakaan ole häppee.
Virpi ( ja Jari). Tätä kirjoittaessa ei ole vielä auennut. Rentous saattaa olla taikasana. Action speaks louder than words, kylteistä huolimatta. Virpi tulee, olen varma. Jarista en tiedä. Tämä suksimaailman Romeo ja Julia, kohahduttaa kansaa. Mustasukkaisia ovat miehet Jarille. Suomalainen perisynti. Pannaan Jarin syyksi kaikki. Mitkä syyt? Menestyminen ei ole pelkkää harjoitusta, ei liian onnellista olotilaa, saatikka onnetonta. Se on useamman tekijän summa. Suomalainen mies inhoaa toista miestä, jos se seisoo toisen naisen takana, tahi edessä.
Mutta pidetään Virpille peukkuja. Pidetäänhän?
Väyrynen. Ihanaa Keskusta, ihanaa. Minä tykkään Paavosta. Kuten myös Seposta, Maurista, Paulasta, ja Matista. Paavossa on karismaa, kuin nuori Timo Jutila. Politiikkakenttien taikuri. Tyylillä ei ole väliä. Molemmilla luistaa.
Ja hymy. Sulan. Hyytävän pakkasen keskellä, Paavon lämmin katse on kuin tuuleton keli Kuopion torilla. Aakeenlaaken tainnuttamana, josko pääministeriksi?
Visa ja Viljami. Pienen pieniä Peekolaisia, joiden sydämessä palava halu. Oppia, etsiä, toteuttaa ja unelmoida. Lyhin tie onnistumiseen kulkee toistojen ja rohkeuden kautta. Vilpittömyys huomataan. Paras kiitos lasten ohjaamisessa, heidän hymynsä. Kuten myös Väinön ja monen muun. Kun ajaa sunnuntaisin Iisalmeen, mieli muuttuu kevyeksi. Muistot palaavat, vaikka kaikesta niin vähän aikaa.
Odottaa jo tulevaa, kesää, jolloin pelejä pelataan ja pinnoja jaetaan. Ja Peekoo Pelaa.
Vaimo. Ihana, rakastettava, symppis ja söde. Kiroilin sängyn päässä Matin huonoa hyppyä, hiihtäjien keskeytyksiä, manasin hiljaa. Hän pelästyi. Koskeeko? Sanoin, pikkaisen olkapäätä, se kun on jäätynyt, mutta enemmän päätä. Jos päätä paleltaa, peiton alle sassiin, kuului komento. Aamulla kaikki oli toisin. Uneeni oli tullut 12 mitalia. Wau!
KIRJAILIJAN elämä on rankkaa. Enkä tarkoita itseäni. Siis ammattikirjailijan. Elanto on kapea. Tienistit, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, pieniä.
Kirjailija saa harvoin tunnustusta. Kritiikki on usein haavoittavaa. Kirjailijan kustannusyhtiön mainonta halveksuttavaa. Kun kirjailija työstää viidettä vuotta yhtä ainoaa kirjaa, soisi sille näkyvyyttä. Näin ei ole tapahtunut. Paitsi menestyskirjailoijoilla. Kustantamot uskovat menestyneisiin. Niin...pä.
Tällä viikolla palkittiin Marko Leino. Tunnustuksellisesti. Ei rahaa, mutta VUODEN JOHTOLANKA! Hienuu, niin kuin täällä jämpsässä todetaan. Marko on hyvä kirjailija. Ja vähän ujo. Arkakin. Yksinäinenkö?! Taatusti osittain, sillä kun kirjoittaa, olet yksin. Tietysti mielikuvitusmaailma mukanasi. Mutta fyysisesti, uskon, että yhden romaanin rustaaminen vastaa MARATONIA.
En osaa kuvitella Markoa uutisvuotoon, hän ei ole julkisuudenkipeä. Kirjat puhukoot puolestaan. Mutta maratoonille hänet kyllä osaan sijoittaa. Juokseminen on kivaa, kivuista huolimatta.
Luin loistavan kirjan. Jean Echenozin Pitkä Juoksu kuvaa Emil Zatopekin tarinaa. elämänkaarta kokonaisuudessan. Se hymyilytti, rivi riviltä. Teksti, josta sain suuren nautinnon, teki sen mitä pitääkin. Hyvänolon tunne liekehti aivoissani. EEEEEEMIL! Zatopek!
Jämsänkosken kirjasto on ihana paikka. Tutkin päivittäin hyllyjä. Ne tuoksuvat elämälle. Siitä kiitos!
Vielä viikko ja sitten ultraan, olkapään päälle geeliä ja kai sieltä jotain löytyy, helevetti. Viidennellä kuukaudella, siis kipujen kaa, ei ole mukavaa. Vaikka kuinka yrittäisi tulla sinuksi, laittaisi sen helevetin kivun frendibuukkikaverix, niin ihan ystävix ei tulla. Ja tämä on faktaa. Kipuja siis löytyy, fyysiseltä puolelta, kuin myös aina silloin tällöin henkiseltä. Yleensä kivut ovat osa menneisyyttä ja salakavalasti ne hiipivät uniin.
Voittaminen on yksi kiputila. Sen pakko ja tarve. Unessa Litmanen teki kolme, mutta laitoin yhden paremmaksi. Tappiolle ei jäädä perkele. Samanlaisia tunteita lienee monilla muillakin. Olen useasti yrittänyt näiden tilojen sisäpuolelta laukata, hiihtää, vapaalla taikka perinteisellä, juosta, joskus jopa hypätä monien urheilijoiden sielun, joiden tuloksissa ja saavutuksissa elävät kiellettyjen aineiden kemia. Myllyläänkin usein. Miksi? Luoja tietää yksin, jos sen sallii. Siis toisten tunteiden ja kipujen sisälle menemiseen.
Mikaa ja Myllylää olen miettinyt, juu juu, ihan kipuna kiivaana. Askeettinen kroppa ja herkkä katse. Ei niinkään tuiki tavallista urosta. Suomalaisessa miehenmaisemassa. Ja kun sen katseen kokee sekä näkee vanhoissa pätkissä, joissa juhlitaan voittajana vaikkapa olympiamitalia, niin tarkemmin katsottuna, useaan kertaan, siinä elää ihmisen haavoittuvaisuus. Kaikkine epäuskoineen ja kuitenkin valtavan itsetunnon, harjoittelun, paineen pitäessä otetta kuin Hakulisen Veikon viimeinen rutistus. Suksi narskuu, mustikkakeitto läiskyy, sompien lenkit irtoavat kyydistä. Ja Tiilikainen itkee, ja Noponen myös ja Kukkonenkin. Suomen kansa. Katajainen. Karu ja kuulas. Myrskyjä kestänyt, valvonut tuhansia öitä, ja satojen porilaisten marssien keskellä, huomattuaan siinä sen olevan ja elävän, ja pelkäävän kivun tulevan. Se kipu. Se on, ja uutta tulee. Sitä on helvetti ikääntyvän miehen testamentti, joka pyyhkii muistot unien kautta tulevaan. Huomaa ainakin elävänsä, auts, auts....
Ihmisen kohtaaminen on haasteellista, hänen ajatuksensa, mahdotonta. Joskus joutuu ihan hiljentymään. Raivosta. Joskus hämmennyksestä, joskus taas muuten vaan.
Motivaation hakeminen, etsiminen on työteliästä, sen esille kaivaminen, jos sitä ollenkaan on. Tähän tulokseen on tullut moni ohjaaja, valmentaja, opettaja, sosiaali ja terveysalan ammattilainen, vapaaehtoistyön tekijä. Siitä olen lähes varma. Sen on kokemus näyttänyt.
Kaikki lähtee itsestään. Oli tavoite ja haave, mikä tahansa, jos niitä nyt ylipäätänsä on. Kun Eläkeläiset rallattivat omaa biisiänsä, mietin pesässäni, kuinka raadollista kaikki on. Yksi railakas esiintyminen ja ihmiset lähettävät tekstareita tuhansittain. No nähty on. Ja kuultu, kun bändi soi vielä Superfinaalissa. Hulluna humpasta, jotta tota rataa. Biisi jätti kuitenkin syvän jäljen sunnuntaiaamun mietiskelyyn. Kuinka "hulluna" sitä onkaan futikseen? Entäs toiset.
Puhutaan Eläkeläisistä mitä tahansa, asennetta heillä oli. Niin on hyvä. Sitä minä kaipaan futikseen lisää. Asennetta. On ikävää, kun lahjakkaat ja vähemmän lahjakkaat nuoret eivät ihan valmetajan oikeesti, kuinka paljon aikaa vaaditaan treenamiseen. On ikävää ja enemmän ikävää, kun kuulee kokeneimmilta pelaajilta viestiä, etteivät tule, kun joukkue on niin huono. Juu juu, että mitä vittua?
Aina ei jaksaisi hypätä menneisyyteen, mutta tuskin oltaisiin saatu maajoukkueeseen porukkaa, jos kaikilla olisi sama asenne kuin edellämainituilla. Päinvastoin, sinne mentiin, että vaikka meillä on perkele huono jengi, niin tsempataan, näytetään ja ainakin taistellaan. Eikä tulokset niin huonoja ollu.Voitettiinhan EM-hopeaakin, saatana.
No annetaan Eläkeläisten elää omaa elämää. Se on kaikesta huolimatta heidän juttunsa. Ja samoin niiden palloilijoiden, joiden asenne ei oo kohdallaan. Helppooko? No ei ihan, sillä heitä taitaa olla helvetin paljon, ympäri ja ämpäri Suomea. Valitettavasti...
Koskettava kuva. Hetki. Kaksi sankaria eri aikakaudelta. Maailma. Jalkapallo. Herrasmiehet. Auliksen katse kohdistuu Jariin.
Molemmissa eletty elämä. Maaleja, erinomaista pallonkäsittelyä, pelisilmää ja älyä.
Mene ja tiedä. Kuka mestari? Tai joku muu. Hyypiä, Tolsa, Juhani Peltonen, Heikki Suhonen.
Nimet rakentavat historiaa. Niissä minä elän.
Jos elämää on, niin Armahda minua. Anna hyvä ikääntyminen. Vie katkeruus pois.
Rukoilen ja pyydän, vaikka tuskin tunnistan Jumalaa, joka armahtaa, uskoo siihen tai ei.
Maailma on mestareita. Mestarit eivät koko maailmaa. Luonteessani on yksi omituinen piirre ( Ehkä enemmänkin).
Se kiusaa. Se ahdistaa. Se valvottaa. Se antaa voimaa. Vaikka tätä ette uskoisikaan.
Minulla on ikävä häviäjiä. Pelin, elämän ja arjen.
Mistä se tulee, kun vitutus kaiken maailman gaala-iltoihin, nykyurheilijoiden palkkioihin, kasvaa ja kasvaa. Katkeruudesta, kateellisuudesta, menneestä ja kuoleman pelosta? Kun palkintoja jaetaan, objektiivisuus katoaa. Kuin KIVEEN HAKATTUJA. Hyvä veli systeemi toimii, vaikka Kekkonen on kuollut. Kekkonen elää. Eläköön.
Minua ärsyttää jälkihiki. Niin olohuoneessa, kuin television äärellä. Jälkihikeä sain maistaa tarpeeksi tuhansien tuoppien jälkeen. Jotkut kysyivät minulta miksi Pasi Rautiainen jätti hyvästit Tepsille. Vastauksen tietää vain Pasi. Vaikka olen totaalisen "kyrpiintynyt" Rautiaisen hehkutukseen, täytyy myöntää. Mies tekee mitä tahtoo. Ja siinä hänen suuruutensa. Kuten Jarin, Auliksen, Samin ja monen muun.
Siinä heidän menestyksensä salaisuus. Eikä kysymys ole hyvästä taikka pahasta. Ehkäpä rahasta?
Mestarit kuolevat. Häviäjät katoavat. Julkisuuden valokeila surmaa herkät ihmisen. Sulattaa ja niin syntyy uusi mestari. Unohtaminen on joskus inhimillistä. Usein hyväksyttävää. Mutta sankareiden yläpuolelle nousee aina joku, joka on elänyt voimakkaasti, uhmakkaasti, kuitenkin ääretön herkkyys sisällään, syvällä sielussa. Vajoten alas, nousten askeleen kerrallaan, löytääkseen itsensä lopullisesti tarpeettomuuden taivaassa.
Minä ikävöin Garrinchaa, Tarmo Uusivirtaa, Arto Tolsaa, Toni Arimaa.
