Vielä viikko ja sitten ultraan, olkapään päälle geeliä ja kai sieltä jotain löytyy, helevetti. Viidennellä kuukaudella, siis kipujen kaa, ei ole mukavaa. Vaikka kuinka yrittäisi tulla sinuksi, laittaisi sen helevetin kivun frendibuukkikaverix, niin ihan ystävix ei tulla. Ja  tämä on faktaa. Kipuja siis löytyy, fyysiseltä puolelta, kuin myös aina silloin tällöin henkiseltä. Yleensä kivut ovat osa menneisyyttä ja salakavalasti ne hiipivät uniin.

Voittaminen on yksi kiputila. Sen pakko ja tarve. Unessa Litmanen teki kolme, mutta laitoin yhden paremmaksi. Tappiolle ei jäädä perkele. Samanlaisia tunteita lienee monilla muillakin. Olen useasti yrittänyt näiden tilojen sisäpuolelta laukata, hiihtää, vapaalla taikka perinteisellä, juosta, joskus jopa hypätä monien urheilijoiden sielun, joiden tuloksissa ja saavutuksissa elävät kiellettyjen aineiden kemia. Myllyläänkin usein. Miksi? Luoja tietää yksin, jos sen sallii. Siis toisten tunteiden ja kipujen sisälle menemiseen.

Mikaa ja Myllylää olen miettinyt, juu juu, ihan kipuna kiivaana. Askeettinen kroppa ja herkkä katse. Ei niinkään tuiki tavallista urosta. Suomalaisessa miehenmaisemassa. Ja kun sen katseen kokee sekä näkee vanhoissa pätkissä, joissa juhlitaan voittajana vaikkapa olympiamitalia, niin tarkemmin katsottuna, useaan kertaan, siinä elää ihmisen haavoittuvaisuus. Kaikkine epäuskoineen ja kuitenkin valtavan itsetunnon, harjoittelun, paineen pitäessä otetta kuin Hakulisen Veikon viimeinen rutistus. Suksi narskuu, mustikkakeitto läiskyy, sompien lenkit irtoavat kyydistä. Ja Tiilikainen itkee, ja Noponen myös ja Kukkonenkin. Suomen kansa. Katajainen. Karu ja kuulas. Myrskyjä kestänyt, valvonut tuhansia öitä, ja satojen porilaisten marssien keskellä, huomattuaan siinä sen olevan ja elävän, ja pelkäävän kivun tulevan. Se kipu. Se on, ja uutta tulee. Sitä on helvetti ikääntyvän miehen testamentti, joka pyyhkii muistot unien kautta tulevaan. Huomaa ainakin elävänsä, auts, auts....