KIRJAILIJAN elämä on rankkaa. Enkä tarkoita itseäni. Siis ammattikirjailijan. Elanto on kapea. Tienistit, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, pieniä.

Kirjailija saa harvoin tunnustusta. Kritiikki on usein haavoittavaa. Kirjailijan kustannusyhtiön mainonta halveksuttavaa. Kun kirjailija työstää viidettä vuotta yhtä ainoaa kirjaa, soisi sille näkyvyyttä. Näin ei ole tapahtunut. Paitsi menestyskirjailoijoilla. Kustantamot uskovat menestyneisiin. Niin...pä.

Tällä viikolla palkittiin Marko Leino. Tunnustuksellisesti. Ei rahaa, mutta VUODEN JOHTOLANKA! Hienuu, niin kuin täällä jämpsässä todetaan. Marko on hyvä kirjailija. Ja vähän ujo. Arkakin. Yksinäinenkö?! Taatusti osittain, sillä kun kirjoittaa, olet yksin. Tietysti mielikuvitusmaailma mukanasi. Mutta fyysisesti, uskon, että yhden romaanin rustaaminen vastaa MARATONIA.

En osaa kuvitella Markoa uutisvuotoon, hän ei ole julkisuudenkipeä. Kirjat puhukoot puolestaan. Mutta maratoonille hänet kyllä osaan sijoittaa. Juokseminen on kivaa, kivuista huolimatta.

Luin loistavan kirjan. Jean Echenozin Pitkä Juoksu kuvaa Emil Zatopekin tarinaa. elämänkaarta kokonaisuudessan. Se hymyilytti, rivi riviltä. Teksti, josta sain suuren nautinnon, teki sen mitä pitääkin. Hyvänolon tunne liekehti aivoissani. EEEEEEMIL! Zatopek!

Jämsänkosken kirjasto on ihana paikka. Tutkin päivittäin hyllyjä. Ne tuoksuvat elämälle. Siitä kiitos!