KOKO ELÄMÄNI on ollut KREIKKAA. Hallitsematonta taloutta ja osittain elämää. 20 vuotta sitten sain eläni parhaimman armon. Raittiuden. Siitä kiitos. Raittiuden ensi taipale oli rankka. Henkisesti. Velkaa niin viddumaarisesti. Velkaa kantamattomiin. Velkaa sinne ja tänne. Haaveena maksaa ne kaikki. Pois ja mahdollisimman äkkiä.

Herätessäni tänään armonraikkaaseen kevääseen, velat painavat yhä. Mieltä ja koko kehoa. Niiden kanssa eläminen on tuskallista. Hakee oikotietä onneen. Vedonlyönnillä ja vaikka millä. Ei osu, harhaan menee. Se sattuu. Jostakin löytyy lohtu. Läheltäkin. Että elämä jatkuu, laulu myös. Lintujen ääni muistuttaa siitä. Syntymästä, kevään kauneudesta, elämän haavoittuvuudesta.

Viime aikoina olen saanut elää osittain pienellä paikkakunnalla. Moikataan kaikkia, tullaan tutuiksi. Tupakkaa salaa, ettei kukaan näe ja kaikkihan näkee. Onneksi ei viinaa. Se on surma. Mietin monta päivää yksin, autossa, luonnossa ja kämpillä, mitä on elämä. Jatkuvaa pahaa-oloa, onnen tunteita, mielen liikkeitä. Onni on, onni saapuu odottamatta. Ei tule, menee, jonnekin ja ei. Onnen herkkyys syö. Ihmistä.

Inhimillisyyden yhtenä mittarina lienee tunne. Tunteiden myrskyssä eläminen on haasteellista. Vuorovaikutusjuttuja. Nami, nami, höpö, höpö.

Kreikalle hävittiin muinoin 8-1. Kotona voitettiin. Sellaista se talouskin on. Menoja ja tuloja. Kirjanpitoa vailla. Tuulen huuhtomaa takapuolta, paksua lompakkoa, joka papereista täyttyy. Maksamattomista laskuista ja maksetuista. Menneisyydestä ja tulevista. Kaikki käteisellä tai elektroonivisalla.

Jos saisin valita uuden elämä, haluaisinko Roope-sedäksi, vai onko mukavampaa olla ihan Hessu Hopona. Hannu Hanhesta viis. Mutta Akuna ja nakuna, omana ittenä, just just...haaveet särkyy. Elämä lyhenee ja velat ei. Hei, mä tanssin ZORBASTA, zaatana!