julkaistu IISALMEN SANOMAT 30.06 2010

Tapaaminen kesti hetken. Uskalsin kohdata hänet vihdoinkin. Olimme yhdessä - aika useinkin - viihteellä. Kaikki aikuiset tietävät mitä se merkitsee. Vähemmän ja enemmän.

Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui kultaisessa sarvessa, Istanbulin keskustassa, vahingossa. Tai niin otaksun. Kohtalon tiet ovat joskus selittämättömät. Olin kymmenen. Hän astui vahingossa äitini varpaille, pyysi kauniilla turkin kielellä anteeksi. Äiti katsoi häntä silmiin. Ja vastasi samalla kielellä.

Joitakin vuosia myöhemmin tajusin, hänen suuruutensa. Sitä ei voi mitata. Minulle hän oli sankari, äidilleni vielä enemmän.

Kahden tunnin keskustelun jälkeen, mies näytti väsyneeltä. Mutta onnelliselta. Haastattelijan lämpö, sivistys ja kenties pitkäaikainen ystävyyskin, sulatti katkerimmat kyyneleet. Vaikka kipeitä asioita käsiteltiin. Toki huumorin kustannuksella.

Istuimme milloin missäkin. Raveissa, peleissä ja joskus saatoimme harjoitella yhdessä. Kävin usein konserteissa ja keikoilla. Turkish Coffee soi siinä missä Konstan parempi valssikin. Huilu siinä hilpeästi soi. Ja hyrisi hyttynen.

Ihmisen osa on olla rooli. Siellä, täällä, jokapuolella. Ja tällä miehellä niitä riittää. Väsymykseen, kyllästymiseen asti. Vaikeinta lienee olla oma itsensä, minkä tahansa roolin sisällä. Ja helpointa sanaristikoissa. Tiedän kokemuksesta. Vain kynällä siihen ihmiset pääsevät. Olen suojassa.

Televisio hänet lopullisesti kuuluisuuten loi. Kaatuminen kansanhuvina. Viestinviejänä. Kaskujen kertojana ja tekijänäkin. Äitini hykerteli aina. Nojatuolissaan. Yksi pitempi, yksi tanakampi ja kolmas hoikka kuin huilunvarsi. Siinä sitä viihdettä, ketään kiusaamatta.

Kun pelasin Tukholman AIK:ssa, matkustimme kerran samalla laivalla. Hän konsertoi, minä join. Mutta silti kelpasin samaan hyttiin. Kun keikka oli ohi, painui hän hyttiinsä. Aamulla herättyäni, löysin pöydältä Krisnamurtia ja Eino Leinoa. Jälkimmäisestä tuli hänen tulkitsemana pelastajani. Sointuja raittiuteen, sielulla tulkittuna...tiedättehän Elegiat ja muut.

Vaikka nuoruus haihtuu, virta saattaa jatkua...

Elokuvista hän tilin teki. Suomen katsotuimpia. Mutta samalla rooli vei hänet koomikon kuuluisampaan olotilaan; hämmennykseen, ihmettelyyn ja tuskaan. Niistä on nauru kaukana. Kuvaavasti mies kertoi olleensa eksyksissä aivan Helsingin keskustassa. Kun kaikki kattoo ja töllöttää. Mitä omaa jää jäljelle?

Viime vuosina hän on viihtynyt Lapissa, jossa kaikki kukkii nopeasti. Sairaudetkin? Toki silloin tällöin keikalla, kenties Intiassa ja Helsingissä, mutta olen ymmärtänyt, enimmäkseen pohjoisessa.

Niin kuin tavatessamme. Sodankylän elokuvajuhlissa ennen juhannusta.

Minun teki mieli halata, puristaa, pyydellä anteeksi ja toivottaa toipumisia. Jäin sanattomaksi. Pöydän takaa matka menneisyyteen on yllättävän rankka ja pitkä. Kun jonotin vuoroani, näin kuinka vaivalloisesti hän kirjoitti nimensä, julisteisiin, postikortteihin ja vaikka mihin. Mykistyin vapisevaa kättä, joka oli joskus torjunut palloja, heittänyt niitä, nyrkkeillyt ja pelannut mestarillisesti biljardia.

Hän säpsähti, pelästyikin kenties, kysyessäni että saiskos pluvan, meinaan nimmarin vaimon siskontytölle!

Katsahti ylös, iski silmää ja kehui jalkapallotaitojani. Jokainen, joka siinä tilanteessa on, tuntee mielihyvää. Niin minäkin. Ja jäin miettimään, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Loistava Turhapuro, Upea Tulkitsija, Mahtava Näyttelijä, Hieno Huilisti, Mainio Maalivahti, vai mitä?

Sanat eivät riitä kertomaan....

Lähihoitaja,kulttuurin moniottelija, Kuopio.

Tänään(kin) pankkeja tuetaan yhteiskunnallisin keinoin, ihan ulkomaille asti.

Daadirlan Dirlandaa.

Mitäs siitä. Anti mennä vaan. Kreikka on ihana maa. Uuuzoo, Zorbasta, jalkapalloilun Euroopan mestaruus ja pikajuoksijat. Ja filosofien kehto. Kohdusta hautaan. Tuhannen Ateenan kautta.

Mikiksen musiikki tarttuu. Valtio ei voi olla väärässä, jos Kirkan Surut pyyhkii hittilistan kärkeen. Eikä ainakaan asukkaat. Ihania kaikki tyynni, kaikki ne, joita tunnen. Halaavia, palaavia, ihanan tempperamenttisia, melkein sukua turkkilaisille tai toisten päin. Mene ja tiedä, mutta tosi on.

Turkin ja Kreikan välinen liitto on kuuma kuin helleenien helvetti. Vain suuri ja mahtava Nato, sitä pystyssä pitää. Kypros on jaettu ilo. Tunnustettu ja vallattu. Omaksi havaittu, omaksi nimetty.

Kahteen kertaan pääsin minäkin noille maille. Ateenassa takkiin tuli 8-1, pelipaitaan hiki, ja yleisö ulvoi. Kyproksessa päästiin vähemmällä. Nolla-kaksi. Mutta molemmille kotona kostettiin. Z-hän elää.

Kreikka uppoaa meikäläisiin värinkin vuoksi. Kun sen yhdistää Jukka Kuoppamäen tunnetuimpaan lauluun, hyvä mieli ui aivoihin. Värillä väliä. Tottamaar. Tosi on.

Tzatziki on herkuista ihanin. Suussa sulavaa, salaattien, kalan ja vaikkapa lihan kaa. Sitä teemme iltaisin Pöljällä, kun syönnin ohella, puhumme pankeista ja politiikasta. Tulevasta pääministeristä.

Keskustan ehdokkaista pidän ylivertaisena Mauri Pekkarista. Hänessä, jos kenessä, on kreikkalaisen ajattelijan verta. Niin suuret ja kauniit sanat, niin vaatimattomalta mieheltä, jossa elää vielä henki, joka saattaa kuljettaa kokonaisen yhteiskunnan ylitse karikoiden, talousvaikeuksien, kohti avarampaa merta. Jossa tuuli ei lainehdi, eikä myrsky meitä petä.

Olen varma, jos Maurille valta, veneemme ohjautuu pörssien, indeksien ja heliborien läpi tyyneen satamaan, missä oliviipuiden tuoksu, ja sypreenien väri palauttaa kansakuntaamme uskon tulevaisuuteen. Mauri "The Man". Tosi on.

Oman nuoruuteni väkevin muisto lepää kreikkalaisuuden lisäksi keskustalaisuudessa.

Kekkoslaisuuden kauneimmissa kehdoissa, punamultaisessa yhteistyössä, jolloin ekologisista kriiseistä ei tietoakaan, kaupan ja teollisuuden yltäkylläisessä ihanuudessa, viennin vetäessä, rajojen läpi ja halki. Turvallisuuden ja tulevaisuuden siemenkodassa, johon aina luotti, joka koskaan ei pettänyt, jota rakasti. Oi aika, palaathan takaisin?

Näen jo silmissäni kuinka Paavo (ei Väyrynen ) ja Mauri yhdessä tanssien, laulaen, ja ehkäpä lasillisen uuzoakin hörpäten, kertovat seuraavan hallituksen kokoonpanosta, jossa puolet päteviä miehiä ja toinen puoli vielä pätevämpiä naisia. Vasemmalta ja keskeltä.

Mutta ne naiset? Miten ne liittyvät Kreikkaan?

Kreikkalaisiin jumalattariin, kuten Gaiaan. Hänen luomiskertomuksensa; Gaia, kaunis, nousi ylös. Hän on uskollinen perusta. Kaiken. Ja oikeudenmukainen. Tähtikirkas taivas, sama itsensä, vastaamaan hänen puolelta ja on koti ikuisesti siunattu Jumalan.

Taidankin mennä sekaisin Marista... Tosi on...

KOKO ELÄMÄNI on ollut KREIKKAA. Hallitsematonta taloutta ja osittain elämää. 20 vuotta sitten sain eläni parhaimman armon. Raittiuden. Siitä kiitos. Raittiuden ensi taipale oli rankka. Henkisesti. Velkaa niin viddumaarisesti. Velkaa kantamattomiin. Velkaa sinne ja tänne. Haaveena maksaa ne kaikki. Pois ja mahdollisimman äkkiä.

Herätessäni tänään armonraikkaaseen kevääseen, velat painavat yhä. Mieltä ja koko kehoa. Niiden kanssa eläminen on tuskallista. Hakee oikotietä onneen. Vedonlyönnillä ja vaikka millä. Ei osu, harhaan menee. Se sattuu. Jostakin löytyy lohtu. Läheltäkin. Että elämä jatkuu, laulu myös. Lintujen ääni muistuttaa siitä. Syntymästä, kevään kauneudesta, elämän haavoittuvuudesta.

Viime aikoina olen saanut elää osittain pienellä paikkakunnalla. Moikataan kaikkia, tullaan tutuiksi. Tupakkaa salaa, ettei kukaan näe ja kaikkihan näkee. Onneksi ei viinaa. Se on surma. Mietin monta päivää yksin, autossa, luonnossa ja kämpillä, mitä on elämä. Jatkuvaa pahaa-oloa, onnen tunteita, mielen liikkeitä. Onni on, onni saapuu odottamatta. Ei tule, menee, jonnekin ja ei. Onnen herkkyys syö. Ihmistä.

Inhimillisyyden yhtenä mittarina lienee tunne. Tunteiden myrskyssä eläminen on haasteellista. Vuorovaikutusjuttuja. Nami, nami, höpö, höpö.

Kreikalle hävittiin muinoin 8-1. Kotona voitettiin. Sellaista se talouskin on. Menoja ja tuloja. Kirjanpitoa vailla. Tuulen huuhtomaa takapuolta, paksua lompakkoa, joka papereista täyttyy. Maksamattomista laskuista ja maksetuista. Menneisyydestä ja tulevista. Kaikki käteisellä tai elektroonivisalla.

Jos saisin valita uuden elämä, haluaisinko Roope-sedäksi, vai onko mukavampaa olla ihan Hessu Hopona. Hannu Hanhesta viis. Mutta Akuna ja nakuna, omana ittenä, just just...haaveet särkyy. Elämä lyhenee ja velat ei. Hei, mä tanssin ZORBASTA, zaatana!

Viha syö minut. Viha ihmisiin ja poikaan. Siis siihen, joka maalasi taloja. Mä omasta mielestäni hoidin kaksi vuotta hienosti erään kansainvälisen vedonlyöntiyhtiön vihjepalvelua, sain siitä tiliä. Vihjeetkin upposi aika hyvin, esimerkkinä 16 21-v EM- matsista 12! (juu, juu siitä turnauksesta, jonne Suomen maajoukkue pääsi valmentajanaan Markku Kanerva, jota tää samainen Lyytikäinen mottasi monta vuotta Veikkaajassa)

Se tili olisi ollut nyt tarpeen ja muutenkin tästä FUTISkaudesta on tulossa ihana. Nyt SE VILLE LYYTIKÄINEN vei mun paikkani. PERKELE. Mä VIHAAN!

Pyhää!

Täytyy myöntää. Argentiinan MM-kisojen jälkeen v 1978, inhosin maata. Juntta takoi voiton epäreilulla tavalla. Hollanti nöyryytettiin. Silti kisoista jäi mieleen muuan Kempes. Se siitä. Sitten tuli Maradona. Väheksyin häntä. Pidin ja pidän Peleä yhä maailman parhaana. Kun sain tutustua Diegoon kuvatallenteiden kautta, myönsin mokani. Kyllä Maradona mestari.

Nyt on sitten Messi. Kaikkien huulilla. Mies, joka muistuttaa Dustin Hoffmannia, pieni kuin Pasi Rautiainen, hallitsee jalkapalloilun totaalisesti. Hänen pelaamistaan on kevyt katsella. Jalat käy, pää pelaa, ja mikä vasuri. Ohlaalaa. Messin ylivertaisuuden takeena on avaruudellinen hahmotuskyky. Hän näkee koko kentän, vaikka kuljettaa paljon. Hän aisitii oikeat ratkaisut, sellaista en ole nähnyt, sitten Jari Litmasen parhaimpien päivien. Se on futaajan tärkein ominaisuus, kun puhutaan pelimiehistä.

Messi on siis Messias. Vapahtaja, joka tekee jalkapalloillusta nautinnon. Sitä riemua on ilo katsella. Liitytään Messiin.