Vielä viikko ja sitten ultraan, olkapään päälle geeliä ja kai sieltä jotain löytyy, helevetti. Viidennellä kuukaudella, siis kipujen kaa, ei ole mukavaa. Vaikka kuinka yrittäisi tulla sinuksi, laittaisi sen helevetin kivun frendibuukkikaverix, niin ihan ystävix ei tulla. Ja  tämä on faktaa. Kipuja siis löytyy, fyysiseltä puolelta, kuin myös aina silloin tällöin henkiseltä. Yleensä kivut ovat osa menneisyyttä ja salakavalasti ne hiipivät uniin.

Voittaminen on yksi kiputila. Sen pakko ja tarve. Unessa Litmanen teki kolme, mutta laitoin yhden paremmaksi. Tappiolle ei jäädä perkele. Samanlaisia tunteita lienee monilla muillakin. Olen useasti yrittänyt näiden tilojen sisäpuolelta laukata, hiihtää, vapaalla taikka perinteisellä, juosta, joskus jopa hypätä monien urheilijoiden sielun, joiden tuloksissa ja saavutuksissa elävät kiellettyjen aineiden kemia. Myllyläänkin usein. Miksi? Luoja tietää yksin, jos sen sallii. Siis toisten tunteiden ja kipujen sisälle menemiseen.

Mikaa ja Myllylää olen miettinyt, juu juu, ihan kipuna kiivaana. Askeettinen kroppa ja herkkä katse. Ei niinkään tuiki tavallista urosta. Suomalaisessa miehenmaisemassa. Ja kun sen katseen kokee sekä näkee vanhoissa pätkissä, joissa juhlitaan voittajana vaikkapa olympiamitalia, niin tarkemmin katsottuna, useaan kertaan, siinä elää ihmisen haavoittuvaisuus. Kaikkine epäuskoineen ja kuitenkin valtavan itsetunnon, harjoittelun, paineen pitäessä otetta kuin Hakulisen Veikon viimeinen rutistus. Suksi narskuu, mustikkakeitto läiskyy, sompien lenkit irtoavat kyydistä. Ja Tiilikainen itkee, ja Noponen myös ja Kukkonenkin. Suomen kansa. Katajainen. Karu ja kuulas. Myrskyjä kestänyt, valvonut tuhansia öitä, ja satojen porilaisten marssien keskellä, huomattuaan siinä sen olevan ja elävän, ja pelkäävän kivun tulevan. Se kipu. Se on, ja uutta tulee. Sitä on helvetti ikääntyvän miehen testamentti, joka pyyhkii muistot unien kautta tulevaan. Huomaa ainakin elävänsä, auts, auts....

Ihmisen kohtaaminen on haasteellista, hänen ajatuksensa, mahdotonta. Joskus joutuu ihan hiljentymään. Raivosta. Joskus hämmennyksestä, joskus taas muuten vaan.

Motivaation hakeminen, etsiminen on työteliästä, sen esille kaivaminen, jos sitä ollenkaan on. Tähän tulokseen on tullut moni ohjaaja, valmentaja, opettaja, sosiaali ja terveysalan ammattilainen, vapaaehtoistyön tekijä. Siitä olen lähes varma. Sen on kokemus näyttänyt.

Kaikki lähtee itsestään. Oli tavoite ja haave, mikä tahansa, jos niitä nyt ylipäätänsä on. Kun Eläkeläiset rallattivat omaa biisiänsä, mietin pesässäni, kuinka raadollista kaikki on. Yksi railakas esiintyminen ja ihmiset lähettävät tekstareita tuhansittain. No nähty on. Ja kuultu, kun bändi soi vielä Superfinaalissa. Hulluna humpasta, jotta tota rataa. Biisi jätti kuitenkin syvän jäljen sunnuntaiaamun mietiskelyyn. Kuinka "hulluna" sitä onkaan futikseen? Entäs toiset.

Puhutaan Eläkeläisistä mitä tahansa, asennetta heillä oli. Niin on hyvä. Sitä minä kaipaan futikseen lisää. Asennetta. On ikävää, kun lahjakkaat ja vähemmän lahjakkaat nuoret eivät ihan valmetajan oikeesti, kuinka paljon aikaa vaaditaan treenamiseen. On ikävää ja enemmän ikävää, kun kuulee kokeneimmilta pelaajilta viestiä, etteivät tule, kun joukkue on niin huono. Juu juu, että mitä vittua?

Aina ei jaksaisi hypätä menneisyyteen, mutta tuskin oltaisiin saatu maajoukkueeseen porukkaa, jos kaikilla olisi sama asenne kuin edellämainituilla. Päinvastoin, sinne mentiin, että vaikka meillä on perkele huono jengi, niin tsempataan, näytetään ja ainakin taistellaan. Eikä tulokset niin huonoja ollu.Voitettiinhan EM-hopeaakin, saatana.

No annetaan Eläkeläisten elää omaa elämää. Se on kaikesta huolimatta heidän juttunsa. Ja samoin niiden palloilijoiden, joiden asenne ei oo kohdallaan. Helppooko? No ei ihan, sillä heitä taitaa olla helvetin paljon, ympäri ja ämpäri Suomea. Valitettavasti...

Koskettava kuva. Hetki. Kaksi sankaria eri aikakaudelta. Maailma. Jalkapallo. Herrasmiehet. Auliksen katse kohdistuu Jariin.

Molemmissa eletty elämä. Maaleja, erinomaista pallonkäsittelyä, pelisilmää ja älyä.

Mene ja tiedä. Kuka mestari? Tai joku muu. Hyypiä, Tolsa, Juhani Peltonen, Heikki Suhonen.

Nimet rakentavat historiaa. Niissä minä elän.

Jos elämää on, niin Armahda minua. Anna hyvä ikääntyminen. Vie katkeruus pois.

Rukoilen ja pyydän, vaikka tuskin tunnistan Jumalaa, joka armahtaa, uskoo siihen tai ei.

Maailma on mestareita. Mestarit eivät koko maailmaa. Luonteessani on yksi omituinen piirre ( Ehkä enemmänkin).

Se kiusaa. Se ahdistaa. Se valvottaa. Se antaa voimaa. Vaikka tätä ette uskoisikaan.

Minulla on ikävä häviäjiä. Pelin, elämän ja arjen.

Mistä se tulee, kun vitutus kaiken maailman gaala-iltoihin, nykyurheilijoiden palkkioihin, kasvaa ja kasvaa. Katkeruudesta, kateellisuudesta, menneestä ja kuoleman pelosta? Kun palkintoja jaetaan, objektiivisuus katoaa. Kuin KIVEEN HAKATTUJA. Hyvä veli systeemi toimii, vaikka Kekkonen on kuollut. Kekkonen elää. Eläköön.

Minua ärsyttää jälkihiki. Niin olohuoneessa, kuin television äärellä. Jälkihikeä sain maistaa tarpeeksi tuhansien tuoppien jälkeen. Jotkut kysyivät minulta miksi Pasi Rautiainen jätti hyvästit Tepsille. Vastauksen tietää vain Pasi. Vaikka olen totaalisen "kyrpiintynyt" Rautiaisen hehkutukseen, täytyy myöntää. Mies tekee mitä tahtoo. Ja siinä hänen suuruutensa. Kuten Jarin, Auliksen, Samin ja monen muun.

Siinä heidän menestyksensä salaisuus. Eikä kysymys ole hyvästä taikka pahasta. Ehkäpä rahasta?

Mestarit kuolevat. Häviäjät katoavat. Julkisuuden valokeila surmaa herkät ihmisen. Sulattaa ja niin syntyy uusi mestari. Unohtaminen on joskus inhimillistä. Usein hyväksyttävää. Mutta sankareiden yläpuolelle nousee aina joku, joka on elänyt voimakkaasti, uhmakkaasti, kuitenkin ääretön herkkyys sisällään, syvällä sielussa. Vajoten alas, nousten askeleen kerrallaan, löytääkseen itsensä lopullisesti tarpeettomuuden taivaassa.

Minä ikävöin Garrinchaa, Tarmo Uusivirtaa, Arto Tolsaa, Toni Arimaa.

Tony Halmeesta en ole varma.

Kun on lähempänä kuolemaa kuin syntymää, aika alkaa jätättää. Muistot, vahvatkin nousevat pintaan. Ympäristöstä, yhteisöistä, joskus jopa koulusta. Ne kerääntyvät aivoihin, niiden kanssa sitä työskentelee joka ikinen päivä ja yö. Ihmiset. Viereltä ja vähemmän viereltä. Tunneherkkyyden haasteellisuus on aina ollut muiden ihmisten käyttäytymisessä. Usein hyvissä asioissa, useammin huonoissa.

Katsoin Teemalta PYHÄNÄ  BLACK POWER ohjelmaa. Kun James Brown, tai Muhammad Ali, tai vaikkapa Martin Luther King esiintyivät, tunne sai voimakkaan syöksyn. Sitähän se kaikki oli nuoruuden aikana. Kapinaa ja ihmettelyä. Vaikka maailmassa kaikki onkin toisen omaa, ei kukaan voi viedä tunteita. Kuinka syvää ihastusta Muhammad Alin käyttäytyminen sai aikaan. Se ehkäpä näytelty ennakkoluulottomuus, mutta ennenkaikkea ROHKEUS.

Say it loud,I`m Black and Proud.

En edes tiedä, en ainakaan tiedosta, miksi musta musiikki, mustat urheilijat ovat sykähdyttäneet tunteitani. Tarvitseeko sitä tietääkään...? Ensimmäisenä tulee mieleen heidän palava halu tehdä jotakin erilaista ja omaa, joka tulee suoraan sydämestä. Siis NO FAKE! Silloin juttu elää, se alkaa toimimaan.

Siis jos saisin valita elämässäni uudelleen koettuja aikoja, haluaisin vielä kerran kuunnella James Brownia pienen pienestä kasettimankasta, nähdä Alin nyrkkeilevän ja olla kuuntelemassa Martin Luther Kingin puhetta. Ja kysyä, kuinka hurisee? Vaikkapa Tommie Smithiltä!

Kuulun etniseen vähemmistöön. Olen aina kuulunut. Mutta edustanut Suomea usein. Jopa kansainvälisillä areenoilla. Viime viikon tapahtumat Espoossa pistivät miettimään jälleen elämää ja...kuolemaa. Kaikki voi tapahtua, myös paha, ja usein niin, milloin tahansa. Silloin mitataan ihmisen arvoja. Arvomaailmaa. Asenteita. Ei kukaan, tietenkään voi hyväksyä viittä murhaa, eikä kai edes sitä kuudetta. Mutta mikä sekoittaa MIEHEN PÄÄN? Kolme kovaa peetä. PILLU, PULLO, ja joskus kai PALLO.

Kun omistamisenhalu murskaa mustasukkaisuuden, katkeruus kaivaa aivoista pelkkää pahaa. Siis paskaa. Ja kun paska valtaa pään, teot eivät ole hyviä. Selittämättömiäkin. Ja usein ne kohdistuvat viattomiin. Oman pään puhdistaminen paskasta ei ole helppoa. Luulen ja tiedän omasta kokemuksesta, että siihen tarvitaan apua. Ammattimaista. Ja aikaa.

Suomalainen, siis lue, minkämaalainen tahansa, ei poikkea pahuudessa perkeleestä. Ajatukset ovat usein ilkeitä. Harvemmin sitä "niinku kivaa ja sillee", ajattelee edes lähimmäisistään. Kyllä raadollisuus on elävänä. Tässä ja nyt. Mutta pahan ja hyvän erottaminen, samoin kuin väärän ja oikean, siinä sitä miehelle (naiselle ) työtä jokapäiväiseen elämään.

Päihde ja mielenterveyspalveluiden alas ajaminen on ollut SURULLISINTA. Sillä on ollut hallaa koko yhteiskunnalle. Kysykää niiltä, joiden päätöksistä mieli horjuu. Ne löytää, tai jotkut niistä- juu, juu EDUSKUNNASTA ja KYLIENNE VALTUUSTOISTA. Aika läheltä.

Täytän tänään VIISKOLME. Älytön luku. Mutta elämä ei. Siis ÄLYTÖNTÄ. Mielekkäästä elämästä saan kiittää joitakin lähimmäisiä ja vähän kaukaisimpiakin. Kuten vaikkapa MUHAMMAD ALIA. ELINAA. JA päihteettömyyttä.

Poliisi ja rikolliset ansoissaan

HESARIN KRITIIKKI!

Marko Leinon jykevä kirja on vuoden parhaita rikosromaaneja.

Marko Leino on ahkeroinut viime vuosina elokuvien käsikirjoittajana, ja hänen jykevästä edellisestä romaanistaan Epäilys on kulunut jo viisi vuotta.

Uuden kirjan kypsyttely on kannattanut, sillä Ansa on vuoden parhaita kotimaisia dekkareita, huolellisesti rakennettu, mukaansatempaava rikosromaani.

Synkkä kertomus kuvaa päähenkilöiden ja heidän lähipiirinsä pyristelyä rikosten pyörteissä ja omissa henkilökohtaisissa ansoissaan. Huumepoliisi Juha Viitasalo perheineen, liian suuriin rikoskuvioihin isänsä perässä eksynyt Vesa Levola sekä huumeliigan johtajat Reino Sundström ja Leif Turunen muodostavat ydinjoukon, jossa näkökulma vaihtuu henkilöstä toiseen.

Suurena kuviona on heroiinin salakuljetus Venäjältä Länsi-Eurooppaan. Poliisi Viitasalo uskoo, että hiljainen kausi huumebisneksessä on vain hämäystä ja Sundströmin liiga aikoo tuoda ison heroiinierän Suomen kautta läntisille markkinoille. Esimiehet epäilevät Viitasalon arviota, mutta hänellä on poliisiorganisaatiossa myös omat puolustajansa.

Tapahtumat sijoittuvat etupäässä pääkaupunkiseudulle, puolen vuoden jaksolle lokakuusta 2008 huhtikuuhun 2009. Takaumien kautta palataan välillä muutaman vuoden taakse henkilöiden kriittisiin elämänvaiheisiin, jotka vaikuttavat yhä heidän ratkaisuihinsa.

Leino punoo kirjaansa jännittävän juonen, mutta vähintään yhtä tärkeiksi nousevat huolellinen henkilökuvaus ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen maailmankuva. Hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajankäyntiä joudutaan pohtimaan pitkin matkaa.

Tummasävyisen noir-dekkarin hengessä henkilöt ajautuvat joko hyväuskoisuuttaan tai olosuhteiden pakosta tilanteisiin, joissa heillä on edessään vain huonoja vaihtoehtoja. Nuori Vesa Levola jää traagisissa käänteissä rikollisliigan otteeseen. Poliisi Viitasalo hairahtuu taloudellisessa ahdingossa lain väärälle puolelle ja saa kantaa kovat seuraukset.

Henkilöt kuitenkin unelmoivat paremmasta tulevaisuudesta, ja Leino järjestää tarinaan väliaikaisia idyllejä, joissa väläytetään poispääsyä umpikujasta. Lukija viedään henkilöiden rinnalle jännittämään, voivatko haaveet toteutua vai jyrätäänkö ne maan tasalle.

Yhdeksi avainhenkilöksi nousee huumepoliisin vaimo Sari Viitasalo, jonka itsetunto ja henkinen tasapaino murenevat työttömyyden puristuksessa. Sivuhahmoksi ilmaantuu myös Epäilys-romaanista tuttu komisario Markus Falck, jonka murhatutkimukset kytkeytyvät huumepoliisin projekteihin.

Leinon elokuvatausta näkyy Ansassa hyvin. Näkökulmien vaihdokset ja leikkaukset kohtauksesta toiseen tapahtuvat luontevasti. Muuan karmiva varastojakso hyödyntää Quentin Tarantinon elokuvaa Reservoir Dogs. Loppukieputuksissa Leino vetää maton lukijoiden jalkojen alta useampaan kertaan.

Hämäyksiä saattaa olla pari turhaakin kierrosta, jolloin niihin tulee hiukan itseisarvoinen lajityypillinen maku.

Upporikas venäläinen gangsteripomo, joka esittelee röyhkeää elämänfilosofiaansa golfkentällä, luisuu jo liiaksi Ian Flemingin Kultasormen linjoille.

Näihin pikkuasioihin on kuitenkin turha takertua painavassa, moniulotteisessa dekkarissa. Jo Leinon Epäilys oli omaperäinen poliisiromaani, joka kuvasi muun muassa uskonnollisia harhoja ja äärilahkoja hiukan Matti Yrjänä Joensuun Pahan papin tapaan. Ansassa Leino tiivistää otettaan entisestään - ja nousee kotimaisen rikoskirjallisuuden terävimpään kärkijoukkoon.

Kun Sofi Oksanen purkautui tanskalaisessa mediassa, härmässä nousi häly. Että mekö muka sellaisia? Juodaan viinaa ja hakataan naisia. Juu juu. Jouluna suomalainen kävelevä, entinen hyppäävä, MESTARI, näytti taas miehen mallia. No, tapauksen yksityiskohdista minulla ei ole tarkempaa tietoa, siis vittuiliko rouva Tapola vai ei, ja kuinka paljon? Kuitenkaan se ei edellytä väkivaltaa väkivallan sisälle. MATTI NYKÄNEN, naisten, yleensä kenen tahansa hakkaaminen siis pahoinpitely on sieltä ahterista.

Joskus ajoittain olen tuntenut voimakkaita tunteita MESTARIA kohtaan. Varsinkin Helsingin Olympialaisten 50-vuotisjuhlien aikaan. Sain haastatella häntä. Hän haisi. Siis viinalle ja minua harmitti. Sekaisin kuin Gagarinin ukko. Vertaus on avaruudellinen. Mutta Matin elämä on sinänsä jo tähteellistä. Nyt vain niitä tähtiä ilmeisesti kokee myös rouva ,tiuhaan tahtiin.

Mikä suomalaisia naisia vaivaa? Siis kuinka paljon ja usein he kestävät miestensä juomista, hakkaamista ja paskanpuhumista. Liian paljon. Se taitaa olla sisäänrakennettu Florence Nightingale-ilmiö. Siis tulkaamme enkeleiksi hyväksymällä mitä tahansa milloin tahansa. Jos saisin tehdä opuksen, siis sellaista mitä Matti Nykäsen ympärille on kudottu, kirjoittaisin pelastautumisoppaan naisille. ÄLÄ KOSKAAN  ota ryyppäävää äijää partneriksi. Se on saatana elämän loppu.

Tiedän ihan kokemuksesta kuinka vittumaisen vastuuton ihminen ryyppäävä mies on. Jos se ei hakkaa, niin se pettää, jos se ei petä, niin se hakkaa. Ja puhuu lähes poikkeuksetta paskaa. Ja kuka sellaista voi auttaa. Ei, ei, ja ei! Ei yksikään äiti, ei yksikään tyttöystävä, ei yksikään vaimo tai vaimoke, rakastajattarista puhumattakaan. Mutta ammattiauttaja, ja hän voi olla nainen. HAE MATTI APUA. Tunnen hyviä jeesaajia, jos sulla ei oo tietoo kuin oman elämän suuruudesta. Se suuruus on sokeaa. Kuin hyppäisi myötätuuleen. Lennä jo...