OTTI PERHOLLA

OTTI PERHOLLA

Tämä tarina ei ole totta. Tai sitten on.
Ota savolaisista selvää.

Kyllä, jos suinkin vain. Kyllä.

Minä synnyin, tipahdin lattialle, sain aivotärähdyksen, aloin elää kylmän sodan aikana, kaupungissa, maassa, laitoksessa, jossa synnytään. Minä synnyin kaupungissa jossa synnytään, on aina synnytty, tullaan aina syntymään ja kuolemaan. Minä synnyin elävänä kuolleitten kaupungissa. Siellä minut on siitetty, tehty, pistetty pakettiin, tuotu taksilla kotiin, otettu avosylin vastaan, syötetty marjapuuroa kalakukon kanssa, ommeltu ensimmäiset tikit Olavi Virran tahtiin.

Minä luulen, että tämä alkaa siitä mihin jonkun toisen kertoma tarina loppuu. Tämä voisi olla Poika Pöljältä, Karvaiset Sosiaalitantat, Neppisautojen Hautausmaa, Kukkia Kanervalta ( Miten hoitaa puutarhaa), Marxin ja Harpon Mitättömyys, Kaksisuuntaisen Mielentilan Kerrostuma. Niin tämän kirjan nimi voisi olla mikä tahansa, kirjoitan siis kolmatta kertaa, aina eri tavalla, samalla koneella, mokkula mukanani.

Sukuni on sisämaasta, siksi imetys ei sujunut, vatsa aina ruikulilla, jatkuvaa itkua, ja ainainen nälkä. Siinä äidille elämää. Mutta äiti ei valittanut.

Minä olen muistavani,että pääsin pois laitoksesta ja sanoin jotakin viehättävää. Enoni putosi puusta, tätini tarhasta. Serkut ovat apinoita. Ensimmäiset sanani siis sukukarttaa. Kaunista se oli, yhtä kaunista kuin tämä tässä ja nyt. Minä kuvittelen, että ensimmäiset sanani olivat jotakin, joka kuului jokaisen naisen yksityiselämään, josta he aina huolehtivat, joka tuoksuu kuin kesäinen niitty, joka on vain harvoille auki, joka on portti paratiisiin, joka kastuu punaiseksi kerran kuukaudessa, jolloin se ikään kuin lepää vastaanottaakseen jälleen tavaraa, joka ei tingi. Olen varma, sillä muistan sanani paremmin kuin selkäsaunan.

Jään tähän. Kirjoitan lisää. Minulle tapahtuu, tämähän on vasta alkua, jota kirjoitan monetta kertaa. Minä tiedän tämän lopun. Jätän sen roikkumaan. Annan tarinan kuljettaa. Kaikki mitä kerron päättyy aina lähtöön. Elämä on luopumista, mutta mitä kuusikuukautinen luopumisesta tietää. Aika hyvä lähtökohta. Kertakaan ei kertomus kuse. Se lähtee liikkeelle, tältä tämä nyt tuntuu.

Nyt synnyn minä kuvaan. Uudelleen, uudesti syntyneenä. Toiseen kertaan.
Minun askeleeni, minun polkuni. Olen Kejonen. Kuopiosta. Pekka Kejonen. Painoa syntyessäni 3 870 grammaa ynnä napanuora, johon olisin hirttäytynyt, jos olisin tiennyt. Roikuin äitini rinnoissa, imin itseni Eloon. Myöhemmin kannatin kaupungin kolmatta joukkuetta. Käänsin takkiani. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Tämä vielä: Minä synnyin, minut pantiin kouluun. Kansakoulussa oli poikia ja tyttöjä. Minä olin poika. Vieläkin. Mutta ei mennä asioiden edelle, ääh, sen jo sanoinkin. Opettajasta en pitänyt, laitoin siksi kuolleen rastaan kassiin. Sain kaunokirjoituksesta nelosen. Rastaan syytä. Tai Ollin. Olli sen keksi. Minä toteutin. Opettaja kuoli, Ollista tuli teologian tohtori, minusta juoppo.

Otan vanhan luokkakuvan esille. Siellä on Miettisiä. Siksi kai minut on kuvioitu tähän mukaan. Mutta ehdolla, että minä puhun. Takarivissä on kaksi tyttöä joista kumpaakin nainut. Toisella palmikot. Tenkkapoo. Mutta annas olla, kun hetki funtsataan. Savossa ei funtsailla, savossa pähkäillään. Sen toisen muistan hyvin. Tapasin hänet kerran Kosmoksessa. Mentiin jatkoille Ojaharjun luo. Siitäkin voisi kirjoittaa kirjan. Mutta Jomppa ei anna.Tyttö antoi.

Kuvien katselu pitäisi kieltää. Mutta minusta ei tule muslimia. Siihen olen liian vanha. Eikä polvitaipeeni kestä jatkuvaa kumartumista, enkä sitä paitsi tiedä missä päin on Mekka. Suuntavaistoni katosi nuoruudessa. Minä olin liian kauan eksyksissä. Siksi löysin Tenon. Sitä ennen tenun. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Unien katselua yritän myös rajoittaa. Jäljelle jätän sen suosikkini. Suuren hävyn, joka on talon kokoinen ja sen sisällä on elämää. Niin kuin nuoruusvuosina. Nykyhetki työntyy väkisin jokaiseen muistoon. Vääristää ne oudoksi. Täytyisi tutkia historiaa. Täytyisi tutkia vaikka mitä tätä varten. Mutta palatkaamme omaan historiaani. Siis syntymään. Sillä jokainen syntynyt on sillä hetkellä toivottu. Tai niin luulen.

Lapset syntyvät siten, että mies pissii naisen napaan. Niin minulle kerrottiin ja minä uskoin. Mummoni oli uskovainen. Minä tähtäsin pililläni naapurintytön napaan. En osunut. Meillä ei ollut varaa silmälasiin. Joku sanoi minua kusikejoseksi. Viisi viimeistä kirjainta sopii hyvin. Minä olin jo pienestä pitäen siitä riippuvainen. Roikuin löysässä hirressä. Ja parhaimmat panot pienessä krapulassa. Karkuun ja kohti seuraavaa kohdetta. Kirjailijan on helppo saada pillua. Apurahaa vaikeampi.

Joko tämä riittää? Ei riitä, hyvä on. Oikeastaan kysyn turhaan, enhän minä ennenkään ole ollut teidän mielipiteistänne riippuvainen. Lapsuuden maisemissa minä tätä ikääntymistä poden. Se on tauti. Pahempi kuin krapula. Siihen on lääkkeet. Ikääntymiseen ei. Siitä olen varma.

Anna muutti pihaan ja hänelläkin oli tieto miten lapsia tehdään. Hänen opetuksensa oli tehokasta ja niin havainnollista, että en ole sitä koskaan unohtanut. Ja näinä pimeinä iltoina, minut valtaa voimakas tarve saada juuri hänet. Mutta mistä minä tiedän missä hän on tai mitä hänestä on tullut. Kenties ulosottomiehen vaimo? Kaupunginjohtajan salarakas? Sosiaalityöntekijä?

Nyt otan päiväunet. Se sallittakoon. Tässä iässä. Ikä ei este, ikä on hidaste.
Minä olen tavallinen mies. Ymmärrättekö?
Minä olen vanha mies. Ja vanhuus pehmentää sanani ja muistini.
Nyt herään. Se sallittakoon.

Muistan pistetalot. Muistan kuinka murrosikäisenä kiipesimme mäkeä pitkin kohti keskuskenttää ja sen lähellä sijaitsevaa puistoa. Meillä oli silloin eväät mukana. Nutkua. Niistä sai hyvät kännit. Halavalla. Pyrin kirjakieleen. Anteeksi edellinen.
Puistossa oli kymmeniä puluja. Ne kurluttivat nälkäänsä tai janoonsa. Syötimme niitä pullalla. Mummolta salaa. Mummo olisi antanut selkää. Jos olisi tiennyt. Onneksi mummo kuoli tietämättömänä. Rauha hänen sielulleen. Ja pulujen.

Olli sen teki. Pisti pullansa tarjottimelle. Siihen tepasteli pulu. Valkoinen. Sanottiin sitä Winteriksi, vaikka jazzi soi parempana. Mutta siihen puluun. Ja Olliin. Yhtäkkiä hän tarttuu pulua siivistä. Ujuttaa kaulaan papattisatsin. Huomaatteko riimityksen. Jazzi ja satsi. En ole suotta runoilija! Mutta palatkaamme Olliin. Hänen katseessaan välähti saatanallinen liekki. (Myöhemmin hän kertoi olleensa pirun riivama). Papatit ja pulu lentoon. Seitsemän sekunnin jälkeen pamahtaa. Sulkia täynnä koko puisto. Ja nyt muistini palailee. Tapaillen.

Siinä hän seisoo. Meitä viisi vuotta nuorempana. ( Paavo Lipposta 10) . Melkein metrin lyhyempänä. Sellainen pellavatukka. Räkä roikkuu sieraimista. Hän syö sitä. Siitä olen varma ja menen takuuseen. Mutta se ei minua hämmästyttänyt. Se on poikien tapa. Se ilme. Suu auki. Niin kuin huuhkajan jälkeläisellä. Huhuu, huhuu! Monttu auki hämmästyksestä. Olen varma. Se on Miettinen.

Tarjosin pojalle nutkua. Ja perkele, hän siemaisi pitkän huikan. Nyt minun suuni auki. Hämmästyksestä. Eikä siinä kaikki. Se pummasaa vielä tupakkaa. Olli suuttuu ja sanoo, että nappulalle ei tarjota, ennen kuin se osaa nussia. Poika katsoo pitkään ja tempaisee oitis. Housut alas. Sillä sojottaa. Ihan oikeasti.
Ja pienen pieni pili siinä, kohden pistetaloja.” Kalliolle, kukkulalle, sojotan minä piliä!” , Olli laulaa. Tuollaisia hetkiä on harvoin. Aikaa ennen karaokea.

Minä elin kielessä, jota tein. Olen varma, että Miettisestä kasvaa kunnon mies. Tai sitten ei. Sehän riippuu tarinan kertojasta. Mutta siitä olen varma, että tämä on kirjan vittumaisin luku.
Tähän saan ovelasti pujotetuksi jotain mitä tahansa mitä minun todella pitäisi tehdä. Uudelleen ja pohjaan asti. Porautumaan entistä syvemmälle ja löytämään sieltä papatillisen pulun persauksia, joissa on outoja kuvia, silmälle vieraita merkkejä. Aina kun tuntuu siltä, en voi kirjoittaa siitä mistä olen kirjoittamassa, kirjoitan muusta. Vaikkapa jazzista, kalastuksesta ja jalkapallosta. No ei nyt sentään. Se ei kuulu joukkoon. Siitä ei voi kirjoittaa. Se syntymässä tai maamerkkinä. Minä en ole koskaan tehnyt mitään mikä ei ole välttämätöntä. Ja olen sitä paitsi varma. Miettisestä ei tule koskaan jalkapalloilijaa. Suu auki juokseminen on mahdottomuus. Kesällä kärpäsiä ja silleen. Ei siitä mitään tulisi. Ainoat asiat joista Miettinen pitää, jos hän vielä elää, ovat juominen ja marjamaito. Ja niin kuin savolaisille on tapana, hän ei osaa päättää söisikö marjamaitoa vai joisiko? Talvella ei vaihtoehtoja ole noin monta.

Tärkeintä on että kirjoitan nyt tätä. Minulla on aikaa. Aika on käsite. Minä olen väärinkäsitetty. Jätän niin paljon kertomatta. Minä en ole rehellinen. Kerron esimerkin. Kävelin kirjastoon. Ja täältä on pitkä matka sinne (valehtelen, menin taksilla). Menin istumaan tuolille (ei siellä tuolia ollut). Käteeni otin kirjan. (ei se ollut kirja, se oli miestenlehti). Vilkaisin ja palautin sen hyllykköön ( tungin sen hihaani). Minulla seisoi ( oli velttona).

Näin monta valetta. Mutta uneni ovat totta. Niin kuin se suuri häpy. Kenen? Annan, vai mummoni, kahdesta vaihtoehdosta valitsee aina kolmannen, jota ei ole. Se on Claes Anderssonia. Lukijat tarkkana, tulette hämmästymään.

Nyt otan päiväunet. Se sallittakoon. Tässä iässä. Ikä ei este, ikä on hidaste.

Minä olen tavallinen mies. Ymmärrättekö? Minä olen vanha mies. Ja vanhuus pehmentää sanani ja muistini. Niin monta uskomatonta asiaa on jo tapahtunut tässä elämässä. Isäni on jo kuollut, äiti sekoaa tuon tuosta. En tiedä mistä aloittaisin kertoa, kuinka huonosti pojillani ja tyttärelläni menee? He ottavat mallia minusta, toistavat kaikki virheeni. Ja vaimoni, hän väittää, että puhun liian suoraan. Sanoo olevansa onneton nykyään. Ulosottomies kannoillani. Jostakin pitäisi keksiä iloinen asia. Ahtisaaren Nobel? Ei vittu, liian paksuu kamaa.

Nyt herään. Se sallittakoon.

Tähän saan ovelasti pujotetuksi jotain mitä tahansa mitä minun todella pitäisi tehdä. Uudelleen ja pohjaan asti. Porautumaan entistä syvemmälle ja löytämään sieltä papatillisen pulun persauksia, joissa on outoja kuvia, silmälle vieraita merkkejä. Aina kun tuntuu siltä, en voi kirjoittaa siitä mistä olen kirjoittamassa, kirjoitan muusta. Minä pidän kivistä. Mutta ne eivät elätä. Ainakaan minua.
Jostain pitäisi kirjoittaa tähän lukuun yksi puukotus, pari oksennuskohtausta, vapisevia hahmoja, tarinaa vähemmistöistä, maahanmuuttajista, kolmiodraamoja, mutta päätän, ei tähän lukuun. En tingi arvoistani. Mutta mustasukkaisuus on toista. Ja ystävyys. Aloitan tarinani. Keskeltä kaupunkia. Sateisena aamuna, rahattoman kirjailijan viimeisestä juomaputkesta.

”Saatana tää menee päin persettä”.
”Sitähän sä aina haluut”
”Pillua mä vonkaan”
”Vittu mä mikään kala oo”
”Ottiperholla pyydystän”
” Pieni kuin mikä...”
”Tehokas ja hyvä rytmi”
”Aina kiire, koko ajan nälkä”
” Hyvä biisin nimi”
” Ei jazzissa voi sellaista olla, pitää olla niin kuin I Want to Sing a Song, One More Mile, Senor Blues, The Ballad of All the Sad Young Man”
”Sä oot jo vanha, mutta surullinen”
” Miehetkin vanhenee ja happanee”
” Sullako ehtaa?”
”Ei, mutta taitoa, kokemusta, elämyksiä, kokemuksia, kohtaamisia, siis taidetta. Paneminen on taidetta, runkkaaminen vielä enemmän, että jos et anna, en aja”!
”Liikaa mainoksia?”
”Älä aina pilaa tätä tunnelmaa, laula mulle, laula ihan yksityisesti. Laula, pysy tässä, pidä kädestä kiinni. A Woman Alone With the Blues. Ei tarvita edes Philin jazzklarinettia. Laula, anna äänesi soljua. Rummuta tahtia.
” Eikö se Miettinen laulanu ja rummuttanu sua?”

Jään tähän. Kirjoitan lisää. Minulle tapahtuu, tämähän on vasta alkua, jota kirjoitan monetta kertaa. Minä tiedän tämän lopun. Jätän sen roikkumaan. Annan tarinan kuljettaa. Kaikki mitä kerron päättyy aina lähtöön. Elämä on luopumista, mutta mitä kuusikuukautinen luopumisesta tietää. Aika hyvä lähtökohta. Kertakaan ei kertomus kuse. Se lähtee liikkeelle, tältä tämä nyt tuntuu.

Tarinaa voisi jatkaa loputtomiin. Katson lapsuutta läpi kielen. Huudan Miettistä itseeni ja huomaan: huuto ei ole puhetta. Ja vaikka Miettinen ei lapsuudessaan pitänyt kiirettä, minä pidän. Se on tarinankertojan oikeus. Ja velvollisuus. Siitähän te maksatte. Mutta päätänkin härnätä vielä vähän. Aikomuksenani ei ole vesittää, eikä pimittää, eikä varsinkaan valehdella. Ainoastaan avata tietä Miettisen maailmaan, joka on hänen omansa, eikä kenenkään toisen.

Tämä maailma saattaa olla monille kuin varjo lapsuuden muistoista, tai aurinko, sade, tuuli, sateenkaari. Sateenkaari. Se kuvastaa ehkä parhaiten sitä yötä, kun Miettinen koki jotakin jota voidaan kutsua herätykseksi. Kasteeksi, uudelleen syntymäksi, riitiksi, näyksi, ihan miksi vaan. Kuten haluatte. Ja totta jukulauta. Tulette saamaan sen.

LUKU 2

Miettinen menee kotiinsa. Rumpukadulle. Kävellen, mutta menee. Kaljojen kanssa. Kukapa ei menisi Miettisen tavoin. Miettinen aukaisee pullon. Vaahto pursuaa kaulasta. Niin kuin Miettisellä olisi varaa. Kyllä on. Sosiaaliviraston toimeentulotuki kattaa kaiken.

Nyt lukija kysyy. Mitä merkitystä Miettisen elämällä? Vastaus on kaksinkertainen. Miettinen on vilkas, mutta yksinkertainen. Miettisellä viiraa. Silloinkin, kun hän makaa sammuneena keittiönsä lattialla. Jalat toimivat, dägä dää, jalat ja myös pää.

Pikkuhiljaa lukija alkaa kiinnostua Miettisestä.

Iltapäivälehtien ostajat todistavat sen. Ennen Suomi oli pesäpallokansaa. Paloja, haavoja sekä kuolemia. Nyt tirkistellään, silleen siististi ja salaa. Halutaan pahaa ja toivotaan vielä pahempaa. Sankaritkin juovat. Kuka käryää ratista, kuka juo ennen tärkeätä kilpailusuoritusta. Jotkut käyttävät vielä voimakkaampiakin päihteitä.

Pilveä, piriä, ruskeaa sokeria. Herätä kammottavassa huoneessa valoon. Hyväksyä vankeus. Tämä synnytyshuone elämän ja kuoleman välissä. Oma liha, pieni pala, odottaa kohtaloaan. Omatunto pysyy järjestyksessä. Voimat alkavat palata.Yksinäinen vastasyntyessään, yksinäinen kuollessaan, kaipuu täyttää tämän käytävän. Aistien olotila, väsymyksestä ei tietoakaan. Pienen pieni pilleri, pieni annos, ihan mitä vaan. Bensaa suoneen.

Mutta minä pysyn viinassa, ja Miettisessä. Heitä yhdistää kaksi tekijää. Kejonen, valtio ja saatavuus. Miettinen ei ole saanut kymmeneen vuoteen. Se on pitkä aika itsetyydytykselle, lyhyempi ihmiskunnalle. Ihminen on aina tyydyttänyt itseään. Sellainen vaan ihminen on, eikä sille mitään mahda. Ja Miettinen hyväksyy sen, se ei tuota häpeää. Enemmän ehkäpä se, kun aina hävitään ratkaisupeli. Jääkiekossa.

Jääkiekko on halonhakkaajien laji. Miettinen on pilkonnut vain sipulia. Yhtä rankkaa. Kyyneleitä kantamattomiin. Poikittaisia mailoja. Jäähyjä. Pitkää kiekkoa ja paitsiota. Miettinen on elänyt lähes koko elämänsä paitsiossa. Eikä hän osaa luistella. Ja mailakin aina liian pitkä. Ei tullut kysymykseenkään, että sitä olisi sahattu. Isä sanoi " Kun kerran kangesta on maksettu koko pituudeltaan, mitä sitä sahamaan"! Eikä asiasta koskaan sen enempää keskusteltu. Paitsi kerran, kun isä tuli väsyneenä kotiin. Äiti tuskastuneena suutahtanut ja huutanut kovaan ääneen,” että milloinkas se isäntä saa sen putken poikki.” Siihen pojan vastaus. "Kun kerran kangesta on maksettu koko pituudeltaan, mitä sitä sahamaan!"

Molemmat saavat selkäsaunan. Isä ja poika.

Miettinen herää. Tupakantumpit ja kaljapullojen korkit kavereina. Hän katsoo kattoon.Toisaalta hän saattaisi kattoo katsoo. Siellä roikkuu hämähäkki. Musta. Nuorempana hänet laitettiin maaliin. Pallokentällä. Pienin ja huonoin. Sellainen oli maan tapa.

" Etsä ainakaan musta hämähäkki oo"!, kuului huuto.

Miettinen päästää kaiken taakseen ja alleen. Kunpa kukaan ei huomaisi, hän vapisee. Mutta tasan eivät käy onnen lahjat. Ei ainakaan Miettisellä. Paskaa on vaikeampi peitellä. Se haisee. Vaikka kuinka puristaisi pakaroita yhteen. Mutta Miettisen puolustukseksi. Ei ole helppo torjua palloa, jos pitää puristaa pakaroita ja ottaa palloa käsillä kiinni. Kokeilkaa!

Nyt lukija havahtuu. Ovatko kaikki entiset urheilijat juoppoja?

Eivät ole, kyllä nykyisistäkin löytyy.

Palatkaamme hämähäkkiin, joka ketterän voimistelijattaren tavoin ( Olga Korbut, Miettisen ensimmäisiä tyydytyksen kohteita) tekee hämääviä liikkeitä. Ylös, alas, oikealle ja vasemmalle. Taitavasti se pitää kiinni oljenkorrestaan, langanlaihasta seitistä. Miettistä hymyilyttää. Ja tämä on pienoinen ihme. Hän ei ole nauranut kuukauteen. Toimeentulon pituinen katko. Hän vapautuu. Tuntee olevansa lintu, joka vie sammalta tulevaan pesään. Tuntee olevansa perhonen, joka liitää ja ampiainen, joka pistää ( lainaus Cassius Clay).

Osaatte laskea. Tunne on nyt kolminkertainen.

Sitten hämähäkki katoaa odottamatta. Niin kuin onni. Tai mistäpä Miettinen onnen tuntee? Tai mistä minä tiedän? En ole Taabermanni. Vai oliko se Hellsten, ei, ei se pikapinkoja, vaan nykymodernismin uranuurtaja lyhyt terapiassa, kun kirjoitti kirjan, että saat sen mistä luovut?

Miettinen ei luovuta koskaan.

Oveen koputetaan. Kauniisti ja kohteliaasti. Se hämähäkki? Posteljooni? Tarinan kertoja? Taabermanni? Olga Korbut? Jyrki Katainen? Kejonen?

Jyrki Katainen. Miettinen miettii. Miksi juuri Katainen? Sanomattakin selvää. Miehiä yhdistää verbaalinen nokkeluus, paikkakuntalähtöisyys, murre, pituus, jopa paino, vaikka Miettisen paino on lähtenyt luisumaan alas. Ja Kataisella ylös. Mutta sen Miettinen laittaa hyvinvointivaltion piikkiin, siis Kataisen lihomisen. Kriittisesti analysoitu. Hän hämmästyy itsekin. Ja kun Miettinen hämmästyy, seuraukset tiedetään. Suu on auki, niin kuin sarvipöllön poikasella. Siinä on sellaista kuvaa, jota on vaikea piirtää, mutta helppo selittää. Savolaisten parasta osaamista. Ylärivistön proteesit muljahtavat paikoiltaan ja vasen jalka tömäyttää kolminkertaisen kaiun. Siitä Miettinen on saanut huomautuksenkin. Ei juomisesta, eikä epäsäännöllisestä elämäntavasta, eikä vuokrien laiminlyönnistä. ( Nehän maksaa sosiaalivirasto)

Alakerran täti, rouva Hossi, hän se on kirjoittanut, soitellut ja vienyt henkilökohtaisesti valituksensa kaupungin asuntotoimistolle, lähinnä yöaikaan tapahtuneesta ihmeellisistä koputuksista. Ei koputuksissa sinänsä ole ihmettelemistä. Mutta se säännöllisyys ja rytmin tasatahtisuus.

Ja tätä ei rouva Hossi tiedä. Miettinen hämmästyy usein aamuyöstä. Ja sekös sitten alakerran rouvaa harmittaa? Kyllä.

Kaupungin asuntoimi ei Hossin varoituspyyntöihin suostu, sillä sehän on pelkästään positiivinen asia, jos joku asukkaista hämmästyy. Yleensä kaupungin vuokratalon asukkaat ovat aina oikeassa, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Ja juuri Miettisen ansioksi luettaneen, että toimitusjohtaja Pertti Pirtasen huoneen seinällä on taulu.

" Hämmästys vuokrakaksiossa on edullista".

Mutta koputukseen. Miettinen nousee korkkien ja tuhkien keskeltä ylös. Puhdistaa paitansa, kampaa hiuksensa, etenee askel askeleelta kohti eteistä. Peilin edessä hän pysähtyy. Vaikka siitä ei aina onnistu näkemään oikein, jokin on aina pikkuisen toisin, se pakottaa jähmettymään. Röyhtäisyä pidättelevä ihminen on aina naurettavan näköinen, varsinkin jos sattuu olemaan suu auki. Mahdoton olla siis vakava, kun katsoo itseään suoraan silmästä ihoon, kiloihin ja lihoihin. Etenkin sellainen ruivelo, kuin Miettinen. Kädet lanteilla hän pyörittelee lantiota. 60-luvun muistot ovat väkeviä. Veri lämpenee, se sakenee ja hikikarpalot alkavat nostaa päätään laajentuneista huokosista. Yy kaa koli, yy kaa koli. Eesti, eesti, kaipaan sinne perkeleesti, laulua kolmannella. Lihaksissa polttaa, pienessä liikkeessä, ympäri ämpäri, anna lantiosi keinuu, se taas on rockandrollii.
Miettinen on elämässä kiinni. Yhtenäisenä, tuolla puolen ja tällä puolen kaiken inhimillisen.

Hyväksymmekö hänet? Hyväksytäänkö ajatus, että peili omistaa Miettisen, että hän ei ole vapaa, siksi että pelätään?

”A form of serfdom”!

Hänen seikkailunsa alkaa. Tai päättyy. Kaikki loppu on alkua. Mahdollisuuksia jokaisen ihmisen sisällä olevaan todellisuuteen, jota mikään ulkoinen ei tavoita. Siellä Miettinenkin luo nahkaansa, peilin edessä, heiluttaa vielä kerran lantiota, hyräilee vilkkumaata, katsoo peiliin ja avaa oven.
"Kuppanen"
" Kuka?"
" Ei... ku Kuppanen"
" Mikä?"
" Anna"
" Mitä?"
" Ei...ku Anna Kuppanen, kaupungin ennaltaehkäisevän ja tarkkailevan työryhmän työntekijä, lyhyemmin kooeetriplatee! Tulin vaan sellaiselle tarkastuskäynnille, meinaan, jos teille sopii, kun on tullut yhteydenottoja."
" Hossiko?"

Anna Kuppanen seisoo eteisen kynnyksellä. Ehkäpä Miettisellä on deliriumeja, ehkä alkoholidementiaa, vai miksi hän yhtäkkiä muistelee Bonanzan veljeksistä tukevinta? Annakin muistelee, kuinka hienolta tuntui, se Bonanzan alku, kun kartta syttyy palamaan, ja se musiikki. Eikä veljeksissäkään ollut moittimista. Ja hevoset, varsinkin se mustavalkotäpläinen. Oliko se Hossin?

Miettinen on hetken hiljaa.
" Vaikeneminen on myöntymisen merkki", hän kuiskaa.
" Hossi taitaa olla jo haudassa", Anna saa sanotuksi. "
" No kyllä se vielä viime viikolla tuolla pihalla ihan elävänä käveli, sen mikä se nyt olikaan, sen rollaattorin kanssa. Että alkaa, kyllä sillä ikä painaa, mutta ei sellainen ämmä minnekään hautaan vielä jouda. Hyvät ne lähtee, pahat jää.”

No olkoon, päätteli Anna. Turha sitä kinastella, vaikka tässä työssä jos missä, sitä joutuu aika ajoin väittelemään mitä ihmeellisimmistä asioista. Niin kuin eilen, sen yhden kanta-asiakkaan luona, kun se väitti, että Mikko Alatalo on omistanut punaiset silmälasit. Punaisia ei Anna muistanut. Vihreitä kylläkin. No riita saatiin katkaistua, kun kumpikin oli sitä mieltä, että koko Mikko Alatalon tuotanto on suomalaisen populaarikulttuurin helmiä. Lauloivatpa vielä yhdessä riidan päätteeksi, että "kyllä me poijjaat, kyllä me poijjaat..." ja kun se kaikki tuntui niin mukavalta turhauttavan ja väsyttävän rutiinityön ohessa, päätti Anna yllättää asiakkaansa ja tarjosi kulttuuriseteliä paikalliseen karaokebaariin. Kun he sinne saapuivat, kuinka ollakaan, sieltä kaikui komeaäänisesti, "on silti hyvä, ettet näe minua nyt, jos näet, en halua, että vuokseni sä järkytyt..."

" Niin, että mitenkäs se sinulla, jos saan sinutella, niin sanotusti pyyhkii?"

Miettistä hävettää. Se heijastuu heti punaisena.

" Olo on niinku Alatalolla"
" No, olen vihreänä kateudesta, siis kuuntelemaan"
" Eiku punastuttaa", Miettinen sai vaivoin suustaan lausuttua.
" Sopiiko sitä tulemaan peremmälle? Että keitettäisiinkö kahvit, maistuisiko kuppi kuumaa?"

Miettinen ohjasi virkailijan olohuoneeseen. Huomattavasti siistimpänä kuin keittiö.
Suomalaiselle miehelle keittiö kun on äidin helma. Sinne saa oksentaa, sylkeä ja itkeä. Muutakin kuin sipulista johtuvia. Siellä tuoksuu, ja paistinpannussa tirissyt rasva muistuttaa olotilasta kohdussa. Olohuone on juhlaa. Kaikki kasteet, ripit, muut juhlat, porilaisten marssi, kuussakävely, Bob Beamonin hyppy, kaikki ne kymmenet tekokukat, ja pölyävät keinkuitu matot. Sitä paitsi se muistuttaa myös virolaisen ilotytön meikkipussia. Siisti ja värikäs. Ja kalliilla maksettu. Miettisen olohuoneella oli tosin muutakin merkitystä. Siinä Miettinen on kauniimmat tyydytyksensä saaneena, vajonnut kuin koomaan, syvään uneen, herätäkseen virkeänä, Olga Korbutin jalkojen välistä. Kuinka mukavaakaan on ollut eritasonojapuuna toimiminen. Tuoksuu ihan pihkalta. Ne nojapuut.

” Miten kahvi, sokerilla vai ilman, hienolla tai palalla?”, Miettinen kyselee.
Kuppanen on keskittynyt kirjahyllyyn. Siinä on jokunen valokuva, ilmeisesti asiakkaan vanhemmista, sellainen mustavalkoinen hääkuva, varmaan 40-50-luvun taitteesta, Kuppanen laskeskelee, mikä ei ole lainkaan harvinaista päivittäisiä toimeentulopäätöksiä tekevälle. Ison kirjahyllyn täyttävät 6 kirjaa ( joista 5 tarinankertojan), kuihtunut nailonkukka ja Neuvostoliiton matkalta tuotu ” Maatushka”!
” Olet ilmeisesti käynyt Venäjällä?”, Anna yrittää keventää tunnelmaa. ”Oliko mukavaa, mikä hotelli, montako päivää, missä kaupungissa, kuka oli politbyroon johdossa?. Minäkin ajattelin matkustaa muutaman viikon kuluttua sinne, lomalle, tämän 40 vuotistyöurani päätteeksi. On maailma pikkuisen muuttunut niistä ajoista, kun aloitin. Silloin laitettiin putkassa olleita jo muutaman kerran jälkeen hoitolaitokseen. Meillä PaVissa, ajateltiin, että sitten 2000-luvun alussa suomalaiset osaavat jo juoda sivistyneesti eurooppalaisten tavoilla, että ei varmaan silloin enää pultsareita löydy. No kovin mustavalkoinen oli tuolloin maailmankuva, vähän niin kuin tuon kirjan kannet!””
Kysymykset tulevat yhtenä janana, joka hämmästyttää Miettistä. Vaikka hän on tottunut liukuhihna kysymyksiin, varsinkin kantakapakassa istuessaan, ei hän voi millään käsittää kuinka hätäillen kaupungin palkkatuloilla elävä käyttää työaikaansa. Eikö hitaampi tahti kelpaa?
” Käytätkö maitoa vai kermaa?”

Anna Kuppanen on aivan muissa maailmoissa. Syventyneenä siihen kuudenteen kirjaan, hän itsekseen hihittää, onnellinen ilme kasvoillaan ( harvinaista sosiaalityöntekijällä) . Kirjan kannet huokuvat nostalgiaa, muistoja nuoruudesta. Kuva piirtyy terävänä Annan alitajuntaan. Hänen ajatuksensa matkaavat vihreyteen, nuoruuden ensi känneihin, rokkifestareihin, hengariherttana pyörimiseen , marihuanan polttamiseen, banderolleihin, joissa lukee U.S.A pois Vietnamista, Eläköön Dubcek, Teillä on panssarit, meillä maalit ( jota Anna ei koskaan ymmärtänyt), sekä biiseihin This Is The End, Please Give Peace A Chance, Hetki lyö, Päivät kuin unta vaan.

Kuppanen hyräilee. ” Hyvästi jää on vaikeaa, nyt kuolla pois kun linnut laulaa saa, kun kevät saapuu nauraen...”
” Ei tässä vielä kuolemaa tehdä”, Miettinen suutahtaa.
” E-e-en mä sitä tarkoitakaan, tästä kirjasta tuli vaan sellaiset muistot, nuoruudesta, villistä vuosista, meinaan hienoja sellaisia, niin kuin se Omenaviinin ja Corditan coctail”, Anna yrittää keventää.
” Joo, tää on mulle tärkeä kirja. Mun työtoverit lahjoittivat sen 50-vuotisjuhlissani. Oikein sellainen delegaatio tuli kylään, eläkkeellä olevia, eläkkeelle meneviä ja vielä töissä olevia. Ne koputti oveen, niillä oli ruusuja, sellainen iso onnitteluadressi, kolme pulloa kossua ja tämä kirja. Pääluottamusmies piti oikein kauniin puheen, se kesti minuutin, ja sitten korkattiin jo eka pullo. En mä sitä kirjaa aluksi oikein noteerannu, se lojui eteisen korissa kaupunkilehtien seassa, ja kun mä olin viemässä niitä roskiin, tietysti vihreään laatikkoon, siis siihen missä lukee paperikeräys, niin huomasin jotakin painavaa ja kovaa, kauniisti paketoituna. Sytytin tupakan, kuten tapanani on, aukaisin lahjani, niin sama tapahtui myös minulle. Nuoruuden seikkailut tulvivat mieleeni. Pysähdyin, vedin savut henkeen, itkin. Ilosta. Niin se luku GOLGATA-OLGA sta, siinä sellainen kuva:

Me hupsut, hupsut raukat!
Yön tuska ankarin
meit´yhä harhaan johtaa-
sä pääsit kotihin.”

Miettinen kaivaa laatikosta onnitteluadressin.

” Onnea viiskymppiselle Miettiselle, tämän kirjan luettuasi, sinä olet suorittanut miehen selviytymiskurssin. T: Pyhänen, Ripa, Kake, ja Aija

Anna Kuppanen ei kertonut, että hän oli seurustellut kirjailijan kanssa kaksi yötä. Tavattuaan hänet ensimmäisen kerran Kosmoksessa, jatkoille mentiin Ojaharjun Jompan kämpille. Se mitä siellä tapahtui jääköön vaitiolovelvollisuuden piiriin. Toinen kohtaaminen osui 70-luvun loppupuolella Kuopiossa. Tavata kirjailija ei ole kohtalo vaan sattuma, joka poikii kokonaisen sattumusten summan. Annaa hymyilytti.

3 luku

Venaan uutta plattaa, käärin sätkän. Postiluukku kolahtaa, vihdoin?
Eteinen täynnä mainoksia. Vituttaa. Laitan duxin soimaan. Skraitassa snadi rahina, Davea ja kulkuriveljeä. Käänsin plattaa, huutolaispoika morjesti. Mä on niin häpi, mutta se onkin Rollareita.

Yes Sir, Keeffi kumartaa Jaggerille. Vittumaista värähtelyä, ohuessa yläpilvessä. Voi Charlie parkaa.

Oltiin tilattu pizzaa, se sano, ”mä haluun peilin”. ”Että se näkis kuinka mä tuun...”Mua panetti ja hävetti.
Seuraavana päivänä se tuli himaan Ikean sininen kassi kainalossa.
Porattiin reikä päätyyn, kuunneltiin Rollareiden Exile Of Main Streettiä.
Vilkaisin salaa peiliä. Se hajos. Sanoin, että Brian Jones kummittelee.
Se kysy, että kuka?

Runkkasin seuraavan yön aamuun asti, Vieriviä Kiviä.
Niin kivaa, ettei kirjoitetuksi saa.Kaikesta huolimatta,runoilin.
Se menee näin;

Boom Boom

Boom

Boom Boom
Boom

Kaikki kaunis, niin yksinkertaista. Vai mitä?

Menin kapakkaan. Siellä ne nauro mun jutuille, kunnes kerroin Kejosesta , ne hiljeni. Tarjoan tuopposen toverille. ”Sä olit kyllä parempi kuin Litmanen”. Neljännen jälkeen se kehuu, että ennen miehet oli rautaa, pallot nahkaa. ”Ny ne on muovii.” Kaivan viimeisen setelin. Pian se sammuu, mä lähen kiitää. Keskuskentän laidalla, nuoriso kittaa keppanaa, nuuskat ylähuulissa, varkut vaossa. ”Vitun nahkakuula!”, ne huutaa. ” Rollari on kuollu!”. ” Onks Kejosesta tietoo?”. ”Miettinen mää jo!”. Aikamoista respektii.
Kotonani mä alan ihan tosissani kelaa. Akat ruikuttaa ja äijät uhoo. Nu0riso on kuutamolla. Asuntotuotanto on liian sosiaalista. Asumistasoa pitää nostaa eikä laskea, purkaa halvat pois, kulutetut, rakentaa tilalle uusia ja kalliita. Rahalle rakentaa. Asumistukea, kuka nyt kesällä asuu, siellä tilaa on, majassa, sateella se voi toki täyttyä, mutta syksyksi aina hoitoon. On katkaistava. Sosiaalista heteikköaluetta, meinaan nää hoitolat. Yksi kokkaa, toinen kokkaa toisella puolella ja kolmas kokkaa kokkapuolella. Ja sitten ryhmiin. Ryhmissä ollaan hiljaa, hoitaja tempaisee kellon ranteesta, pistää sen pöytään ja vilkaisee sitä vähän väliä. Tavataan ensi kerralla, se sanoo. Jos minä perunakeittoa. Ei sillä nälkä lähde, mutta parempaa ja terveellisempää kuin keskikalja. Lihaliemeen sekoitettuna. Suolat samaan sössöön. Eikä täällä ole muuta kuin veteraaneja. Keppimiehiä rollaattoreineen. Epärehellistä, epäsosiaalista retkujoukkoa. Joukossa on voima. Ilmeen takana kovuus ja julmuus. Ylimaallisia kummitusvoimia. Itsepäisiä irlantilaisia. Vasta historiantekijät tutkii jos tutkii, kuinka me selvittiin, jos selvittiin. Tilastoja, barometrejä, näin se on, näin sen pitäisi olla. Toisia huvittaa kun toisille käy huonosti, toiset taas paheksuu, ei pitäis valittaa, ne sanoo, ei se kannata. Ne joilla on paremmin käyny ovat sitä mieltä, ettei olisi syytä arvostella heitä, vaan niitä joilla on mennyt huonommin. Ja sitten ne kerääntyy. Miettimään, perustamaan työryhmiä, ne vaeltaa ympäri maita ja mantuja. Ihan totta täälläkin ne on käyny. Oikein ministeritasoa. Piti lukee runo. Minä sanoin vain yksikantaan, että krapula on vittu viisaiden tauti, ne taputti. Ministerikin. Ja sitten syötiin. Sillä kertaa ihan kalaa. Tenosta. Se oli punakka. Meinaan ministeri.

Piha-alueesta pidän. Pensaita ja varpuja joihin tarttua. Kiviaitaa. Ja puro, joka virtaa kukkien keskellä. Kengät menevät eri suuntaan, toiset kengät samaan, oli tavaton jano. Vesi, joka hyppelehtii alas purossa kivien välissä, siitä suuhun litratolkulla. Puro lakkaa olemasta, jano ei. Jaloissa ei kenkiä, eikä huonetta, eikä lakkia päässä, eikä lompakkoa taskussa. Maassa maata ja varpuja, polku pensaan tuolla puolen, kiviaita kahtia. Maassa kasvaa vahva sammal, maa tuntuu märältä, kantikkaat kivet, puiden alla suorina riveinä, suuria ja pieniä kiviä, keltaisia, punaisia, kuin eri rotuisia kiviä ja eri-ikäisiä, joka kivellä oma nimensä. Kylmiä, mykkiä, älykkäitä, tyhjää välissä, kaikki kiveä ja ne jatkavat olemassaoloaan, eikä vettä, eikä puroa enää missään. Ei tuntunut hyvältä jäädä seisomaan eikä lähteä kävelemään. On juostava.

Perunakeittokin vielä syömättä. Asiat eivät tuntuneet hyvältä, kun ei ajoissa tiedä mitä ne ovat. Hoito menee sen tähden hukkaan jos vaikka paraneekin. Tuo nuori mieskin kertoo kuinka Herra pelastaa. Vahvoilla Golgatan kautta. Valta, valta, kaikkivalta, se puhuu ja puhuu, kun on vallasta kysymys. Kun on kaikkivaltias, on kaikki valtaa, siinä vapaus. Mutta pahakin on valtaa, heissäkin joilla sitä ei ole. Nuori mies istuu etuhuoneen nurkassa. Että herroille nöyrä, tohtoreille kumarrus ja pieni kohteliaisuus hoitajille. Toiselle toisen kipu on ihan muuta, ruostetta rattaassa, mutta täällä yhdistää jokaista toisen sairaus. Toipuminen kestää kauan, eikä koskaa voi olla varma, toipuuko sitä. Kaikkivoipa kipu, se synnyttää halvan moraalin, antaa, voidakseen ottaa, synnyttää, voidakseen tappaa, sopeuttaa kaiken itselleen. Ei kenenkään oma, mutta jokaisella henkilökohtaisena. Läsnä. Tehdään rajusti tiliä. Sanat sinkoilevat kuin kivet ikkunoihin. Näillä kaloilla ei ole silmiä. Kiviin kuollaan. Otetaan vielä yhdet. Nostamme höyryävät kupit huulillemme ja juomme molemmin käsin. Talo keikahtaa. Hopea-astioiden voimakasta kilinää. Auringon valo ikkunassa. On täytynyt rakastaa, että tulee runoutta. Että tulee aurinko. Joka lämmittää kivet. Posti oli tuonu uuden platan.

4 LUKU

”Sä oot niin tutun näköinen?”, Kejonen vilkaisee Annaan. Kapakka on täynnä. Kaikki odottavat kello kahtatoista. Kalja vaihtuu kossuun. Ensimmäiset asiakkaat poistetaan kohteliaasti alakerrasta. Terävimmät sekä kovakuntoisemmat jäävät notkumaan tupakansavuiseen kellariin. Jukeboxissa soi Marilyn. Leskinen on melkein oman kaapunnin poika. Kuin Kejonen, siitä saatana saa olla ylpiä.
Annan matka Kuopioon osuu siihen ajankohtaan, kun kaupungin väki palelee tammimarkkinoiden kohmeessa. Kejonen potee samaa tautia.
” Niin me asuttiin lapsuudessa jonkin aikaa samassa pihapiirissä”.
Anna ei halua kertoa mitään tapaamisesta ja sen seurauksista, siitä illasta, jolloin porukka siirtyi hilpeänä Kosmoksesta Ojaharjun luo jatkoille.
Ja tässä kohtaa lukija ymmärtää. Kejosen kaatojen määrä on moninkertainen. Kuin keilakilpailussa. Pisteinä laskettuina. Armahtakaa Kejosta! Hän on syntinsä tunnustanut, ripittäytynyt julkisesti, elämäntapaansa muuttanut. Kalastaja ei ole koskaan ketku.
Mutta emmehän kiirehdi, sillä Anna on tullut pääkaupunginseudulta töitä kyselemään ja töitä taatusti riittää. Siksi rentoutuminen olut tuopposen äärellä. Kohtalo tai ei, Kejonen kaverina. Toista kertaa. Aikuisten maailmassa. Nuoruusvuosiin ei Anna halua palata. Kuka on siitä kiinnostunut lukekoon vaikka Jatsia ja Jalokalaa. Suosittelen.
Nyt luovutan puheenvuoron Kejoselle. Jätetään Anna rauhaan. Sillä työskenteleminen liekkihotellissa kuluttaa voimia. Vaikka lääkärinä niinkin komea mies kuin Clasu. Anna on oluensa ansainnut. ”Minä ihmettelen tarinankertojaa. Minä en tiedä miten tästä jatkaisin...?”
Minä menen manalaan. Ei siitä mitään tule kesä ja kaikki kärpäset katson kartasta vaikka on tammikuu ei ei tämä ole aivopesua tässä pestään pyykkiä vitivalkoista vaivalla manala on punainen sillä ei ole mitään tekemistä kommunismin kanssa ruusukin on punainen niitä on runoissa tästä on runous kaukana saa kiertää itsensä ympäri ja anna kiertää minut ympäri jos aikoo löytää runoutta aa-aa-aa se on siemensyöksy sillä saa tähän taisteluun tuntua ja toisia ääniä laulaa anna neljättä onnen numeroani se on vaikein heijaa ruusut tulipunaiset kun astumme samaan tahtihin taka taka takaapäin.

Vittuako se teille kuuluu! Miten meidän käy? Kustannustoimittajalle kaikki kuuluu. Kulut myös, ja nyt tahdon olla reilu. Tarjoan Annalle konjakkia. Naiset pitävät konjakista, kirjailijasta, ja sikarin tuoksusta. Minä poltan piippua, mutta sekoitan siihen sikarinlehtiä. Olen varma. E-pillereitä nauttiva nainen iskee miehen hajun perusteella. Ja minä tuoksun. Siitä olen ylpeä. Kaikki menee nyt nappiin. Mutta nyt on liiaksi pöydässä miehiä. Miettinen ja Olli. Pois, pois, ette kuulu tähän lukuun. Onko selvä? Kukaan ei ole selvä, mutta ymmärsittekö? Ainakin Miettinen ymmärtää, kun suu on auki. Ja Ollikin. Opiskelee teologiaa, perkeleen puluntappaja. Mutta armahdan heidät, kuten te minut. Ja Annan. Ajatusten ja kielen välillä on ylitsepääsemättömät rotkot ja riippusillat joita rakennan katkeavat aina. Minä olen kuilun toisella loivemmalla reunalla ja se mitä kerron on toisella.
Kysyn Annalta kohteliaasti jatkotoimenpiteitä. Hän hymyilee. Minun maailmani on täynnä tutkimattomia tiheikköjä. Kosmos ja kaaos. Aika seisoo takajaloillaan, niin kuin minullakin. Annan hymy mittaa elintäni. Elintä, joka tuntuu. Ei se kovin iso ole, mutta naiset sen kertovat. Pieni on parempaa. Sitä ihmistä en unohda koskaan. Kulunut fraasi, kuluneempi kuin Annan rasia. Taide on sitä että antaa mennä loppuun asti. Minä annoin. Annaankin.
Yöttömän kirpeän pakkasyön jälkeen Anna astelee suihkuun, kastelee alapäänsä saippualla, huomaa listan peilikaapin sisäpuolella.
a) tuoksuttomat b) aavistuksenomaisesti tuoksuvat c) tuoksahtavat d) ikimuistoiset
Annan nimi on dee kohdassa. Hän on siitä ylpeä. Kukapa ei olisi. Paperin toisella puolella on myös lista. a) korput b) kuivat c)reunoilta kosteat d) litisevät
Arvasitte oikein.
Anna kävelee torille. Ostaa rinkelin. Mutustelee sitä. Uusi aamu on koittanut.
Kejonen kuuntelee Phil Woodin alttosooloa. Hän hyräilee Anita O`Dayn Boogie Bluesin mukana. Annan kasvot, Anitan tissit ja ääni. Tämähän on kuin nuoren miehen tietoiset muistelmat.

Älä aina pilaa tätä tunnelmaa, laula mulle, laula ihan yksityisesti. Laula, pysy tässä, pidä kädestä kiinni. A Woman Alone With the Blues. Ei tarvita edes Philin jazzklarinettia. Laula, anna äänesi soljua. Anita, Anna, Anita, Anna,Anita, Anna.

5 luku
Lumi sulaa, joulupukki myös. Jazz. Hän seisoo Osulan kulmilla, rumpupalikka vasten tuulta. Hän soittaa sielunsa ilman linnuille, päiväuniensa kaunottarille, pienille ajatuksille. Rumpupalikka on elämän tulkki. Sen otteessa on selittämätön syvyys, voima ja tahto. Se elvyttää heikon, antaa aistin sille, joka tahtoo nähdä patterin läpi. Hän huitoo rumpupalikallaan kärpäsiä, hän kuulee ääniä sodan kaikuina. Hänellä on hyvä rytmi ja hyvä soundi. Hän on jazz. Hänen rumpupalikkansa repii ja raivoaa. Rakastaa. Hän soittaa isänsä murhan, äitinsä kaipuun, mummonsa sylin. Hän soittaa tuulisen Kuninkaankadun jazzin. Kun kaikki on auki. Ei rahaa, ei juomaa, yksi rakastettu Anna. Hän soittaa hurmoksen hakkaavan tahdin. Hän rikkoo sopimukset, , tahdit, hän irtoaa ja antaa mennä. Kejonen kadulla. Kadut odottavat, katujen ihmiset odottavat ottajaansa. Hän tulee ja soittaa kaupunginjohtajan kumoon. On kesä, siis kevään jälkeen ja Miettinen seisoo jalkapallokentän laidalla. Aurinko on kalpean kirkas ja kylmä. Kenttä kova ja jäätynyt. Pallon perässä juoksevien poikien huohotus, jalkapallokenkien töminä maata vasten, kantautuu korviin kummallisen selvänä ja läheisenä myöhäissyksyn kirkkaan ilman halki. Kumahtaen lentää pallo korkealle ilmaan, sen lentoa Miettinen tarkkailee. Erotuomarin vihellys kuuluu vieläkin kirkkaampana. Keltapaidat juhlivat jälleen maalia.
” Ah, että nuoret pojat ovat kauniita”, Anna Kuppanen kuiskii ystävättärelleen.
”Niin ja kuinka kauniit vartalot, auringon ruskeaksi paahtamat, hien karaisemat ja väkevät. Vaikka nuoruus ei ole kyllin varma itsestään, näiden poikien ilmeistä heijastuu rohkeus, ennakkoluulottomuus ja uteliaisuus. Se vasta todella kiihottavaa onkin”.
” Peli, pelaajien kirjavat asut, hikiset selät, kovettunut nurmi, aurinko”.
” Niin, siinä sekoituksessa on jotakin eksoottiista ja kiihkeäää”.
” Heidän askeleissaan on keveyttä ja nuoruuden vimmaa”
” Jos joskus, jos luoja suo, tahdon miehekseni jalkapalloilijan, sillä hänen vartalossaan elää vimma, hänen katsessaan kaipuu, kuinka mukavaa olisikaan nukkua tuollaisen atleettisen vartalon vierellä, herätä hänen hyväilyynsä, toivottaa hyvät huomenet, keskustella aamiaspöydässä sivistyneesti.”
” Jos ei jalkapalloilija, niin kirjailija?”
” Hyvä vaihtoehto, erittäin hyvä. Kirjailijaa ja jalkapalloilijaa yhdistää luovuus. Jalkapalloilijalla on tarve huijata vastustajaa, samoin kirjailija yrittää jujuttaa lukijaansa. Yllättäviä käänteitä, äkillisiä suunnanmuutoksia, molemmilla yksi ja ainoa päämäärä; Olla paras. Tulla kuuluisaksi. Mutta on heillä haasteellisuuksiakin. Kovin, kovin harva tulee toimeen ansioillaan. Se Alikka, siis meidän kaupungin poika, taisi palata Ranskasta. Ei heitä kovinkaan montaa ole. Eikä kaikista kasva Waltareita. Mutta vielä koittaa aika, ja saamme olla totisesti ylpeitä, sekä kirjailijoista kuin myös pallonpotkijoista. Niin, että naapurimme idässä ja lännessä ovat ihmeissään.”

Kevään, kesän, syksyn jälkeen, viimeinen syksy. Kuin sadusta totta tosiaan, mehän olemme lihaa ja luuta. On nimiä paljon ja monessa, tiedämme ne kaikki suuria ja tärkeitä, minä lupaan, minä vannon, kertomukset vaihtuvat ja välillä kynä häviää lauluihin, sanoihin, yhä enemmän, sävelmä kasvaa stereoksi. Pysäkillä seisova olen, minä myöhäinen Art Tatum, yhä enemmän siis kirjoitan hukkareissuja, mutta yhä enemmän yhdestä asiasta.

” Soittajat ovat sankareita”
” Niin...niin”
” Sinusta ei tule soittajasankaria”
” Mistä tiedät?”
” Minä näen sen”
” Kuinka”
” Olemalla läsnä”
” Missä?”
” Näkymättömissä”


Tapaturmaisista tapahtumista ja niin alkaa sielu ja niin alkaa kuvitelmat ja niin sielu vaeltaa irrotakseen omituiseen sointuun, omituiseen rykäisyyn ja tässä piirissä elävät vielä sitaatit, sankarit ja sillat.

Puolikirjoitusta keikkahuoneen seiniin, puhe, joka kantautuu läpi tupakansavun, kakku siinä keskellä yksinään, lusimista keskellä ei mitään. Tai kaikkea, kun musiikki on uskonto.
Kauniita enkeleitä, kovakasvoisia, sisältä kauniita. Sallitteko haihattelun? Eikö se ole aiheellista? Maistuuko se teistä?

Niin helvetin hyvä olo.

Luku 6

Ja minä, minä olen tällainen. Katso nyt, minä olen oikeassa. Olen taistellut loppuun, ratkaissut suhtautumistani elämään. Lupaan, että jään elämään. Olen syntynyt rikkaaksi, minulla on kaikki ylellisyyden nälkä veressäni. Minussa on aina elänyt kipu, elävä tuli. Se on laittanut käteni liikkeelle, olen tajunnut itse musiikista enemmän kuin kukaan muu. Sinä iltana, kun kapakat täyttyivät, liput ovat loppuunmyydyt ja kansa vaeltaa kaukaakin katsomaan keikkaamme, olen varma, että ilta on minun. Sitä on vaikea selittää, mutta tunne tarttuu minuun, kävellessäni pukuhuoneesta lavalle. Jalat, ja sisälläni palanut halu- tekoihin jotka jäisivät historiaan - kasvattavat minusta jättiläisen. Eikä sitä voi tappaa. Ei tunteita, eikä tekoja.

” Kipu ja elävä tuli”
” Ne sinun täytyy laittaa teksteihin”
” Miten?”
” Sana sanaa vasten”
” Ne kaatuu”
” Pysy pinnalla”
” Kuinka”
” Lukemalla luulee vähemmän”
” Soittamalla?”
” Kokee enemmän”
” Valintoja?”
” Tee se nyt!”

Hetkeä ennen lavalle menoa, voimakas kiitollisuus kaikesta koetusta virtasi ohimoihini. Kipu, kiitollisuus, kokemukset. Se mitä tunsin, oli muuttunut hyväilyksi. Rakkauden tunnustukseksi.
Ymmärsin, että näitä kapuloita ei ehdi kuluttaa, eikä täältä voi juosta pois.
Huudan syvälle kaikuun, eikä äänelläni ole pohjaa. Laulan. Tunnen tuoksut tuulena, jossa pesii altis mieli. Koko mies lentää ja lentää, lentää ja lentää ja pääsee itseään lähemmäksi. Minä tiedän paikkani maailmassa, lavalla, patterien takana, minä olen taas menossa suurempana kuin itsevarmuus.

” Sinulla on Kejonen kaiku”
” Tiedän”
” Tieto ei ole pohjaa”
” Rytmi on”
” Se löytyy myös sanoista”
” Oletko varma?”
” Kuin lentävä tuuli”
” Tuuli ei lennä”
” Myrskyksi muuttuu”
” Niin kuin soitto”
” Niin kuin lauseet”
” Myrskyn jälkeen?
” Aurinko kumartaa syvään”

Tiedän paikkani maailmassa ja pysyn siinä järkkymättä. Ilta oli jo niin, että saattoi aavistaa, kaiken tapahtuvan ja tulevan. Siinä hetkessä tunnistin ne vapaudeksi ja rakkaudeksi. Elämäni uhrasin rakkauden puolesta, rakkauteni uhrasin puolesta vapauden. Köykäisenä kuin pilvet, tuulta taskut täynnä, minä lensin. Tanssin kuin perhonen ja pistin kuin mehiläinen. Ensimmäiset sävelet tupakansavuisessa ravintolassa. Niissä on elämisen riemua, syntymisen iloa.

Voi kuinka kaipaan sitä!



Luku 7

Nukun silmät auki, mutta joskus herään, kun ruoho palaa. Nostan oikean käden etusormen ohimolle ja potkaisen nimeni kuun valaisemaan pintaan. Näen Miles Davisin kävelevän, yksinään, selkä puistoon päin. Puistossa leikkivät Louis Armstrongin lapset. Ne rakentavat hiekkakakkuja. Anita O´Day syö jäätelöä. Cool mama, that´s so cool! Errol Carnerkin, siinä pitkillä sormillaan, salaa katsoen Anitaa.
Mutta musiikkiin.

Kun soitan, olen yksin. Olen avoin, eikä minulla ole mitään salattavaa.
Hikoilee, vuotaa nestettä, sylkee eritykset ihon kautta, huutaa maailmalle tahtovansa rakastella sinua, siinä vaikenee jumalatkin, tyhjyys avaa sisältä portin. Virta valuu ohimoista, kuuppa himmenee, valo poistuu aivolohkoista, tyhjyys jää. Tilan täyttäminen kestää, siihen kuluu aikaa, ehkäpä paljonkin aikaa, ja kuitenkin tässä hetkessä on elämämme merkityksellisyys. Ei eilisessä, ehkäpä tulevaisuudessa, mutta tässä ja nyt.

”Yksinäisyys on onni”
” Tyhjä tila”
” Silmäpeitto”
” Korvapeitto”
” Onni saapuu odottamatta”
” Kirjoittamalla”
” Soittaen myös”
” Valinta on sinun”
” Pakottamalla paha”
” Hyvä saapuu odottamatta”
” Jamit?
” Enemmän, paljon enemmän”

Keikassa on kaikki; maailma, tieto, taito, pyyteetön halu, tuska ja riemu. Tuo loputon ihmettelyn vimma, ja siitähän leikki voimansa ottaa. Nauru alkaa, kun järkytys hellittää. Yritän hetkeksi unohtaa maailmaa, jotta voisi soittaa. Hyräillä täällä, ja jos nyt maailma malttaisi odottaa sen verran, että ehtisin kirjoittaa, niin jumalauta, tämä keikka ei loppuisi koskaan. Eikä se lopu. Uudelleen syntyminen tapahtuu käytettyjen neulojen kautta. Rahinaa, baby, rahinaa. Ja kun vaihtaa puolta, huomaa syntyvänsä uudesti. Kirjoittavansa raikkaana rahinasta. Ja sitten Miettinen saapuu.
”Saatana sä soitit hyvin”
” Perkele pelasit”
” Oliko se Dizzyä”
” Niin kuin Alikka”
” Rytmi säilyi”
” Harhautukset puri”
” Se vika biisi oli best”
” George”
” On my mindko?”
” Ei ku eturaivossa”
” Takakenoon”
” Kuka maksaa?”
” Soittajalle aina soppaa”
” Pelaajalle pullo”
” Too much heaven”
” Uusi biisi, vai?”
” Ei ku aattelin, että pelin jälkeen, jos pullon juo, niin sitä sammuu kuin joulukuusi. Siitä on vähän huonot muistot, meinaan joulukuusesta, vaikka onhan tässä vielä aikaa jouluun, sitä ennen taitaa olla vappu, jussi, linnan juhlat ja...”
” Ei linnaan, pysytään selvinä”.
” Joo, mutta tänään pikkaisen, täytyy huomenna treenata, futaajan jalat on herkät, äkkii tatsi katoaa, sitten on juhlat juhlittu, jos maaleja ei synny. Miettinen maaleja, Miettinen maaleja, se se on mannaa kun katsomo ulvoo”
”Riisipuuroa”
”Ai tilataan vai?”
” Ei kun jouluna”
” Ei kun soittajalle soppaa ja pelaajalle pullo”.
”Runkkari”
”Panomies”
”Homo”
”Hintti”
”Mä rakastan sua”
”Vittu niin mäkin, mut mä oon hetero”
”Kaverina”
”Toverina”
”Juodaan malja”
”Kaksi”
”Pullo”
”Toinenkin”
”Mä haluun raitistua”
”Niin mäkin”
”Kaada lisää!”
”Pullon suusta perkele”
” Mennään AA-kerhoon”
”Ne valehtelee siellä”
” Kuunellaan jazzii”
” Ei ku rokkii”
”Työnnä rokki hanuriis!”
” Ei oo ku harppu”

Luku 8

”Anna, muistatko vielä Anita O`Day:n. Phil Woodin? ”
”No ne män jo, ja muistakaan en ole kuullut mitään. Minulla ei ole aavistustakaan missä päin maailmaa he ovat, polut ovat tuntemattomat, omissa riittä taivalta, ja matkat ovat totisesti pitkiä. Miesten maailma on kummallinen. Te janoatte jotakin, joka on liian lähellä, lähes ihossa kiinni. Te himoitsette toisten omaisuutta, varjelette omaanne, ja tietyllä hetkellä unohdatte kaiken menneen, menetetyn ja mietitte ainoastaan minää. Miesten - minä minä- maailma on kavala ja petollinen. Kun olin työharjoittelussa, eräässä hoitolaitoksessa, näin minä minä miehiä. Sellaisia poikapoloisia, joiden puheet pyörivät vitun ympärillä ja oman navan seudulla, että kun oli raportin aika, niin ne vaan kelas ja selas prätkälehtii ja mietti, että ketä olis hyvä panna. Voi vittu, niitä raukkoja, peräkammarin poikia. Puheet isommat kuin moottorien tilavuudet. Ja sellaisessa -minä minä- maailmassa, minä en tahdo elää."
" Mutta entäs ne hyvät miehet? Mä kyllä tajusin, että sä oot sellainen josta kannattaa pitää kiinni. Sä olit niin, tai niin kuin oot vieläkin, unelma, maailma, joka on totta. Enhän mä haluu paskaa puhuu, tottakai mun täytyy sanoa, että en mä joka sekuntti sua oo ajatellu, on mullakin ollut vaikka mitä, mutta jotenkin sun läheisyytes siellä puutarhan pihassa, niin siitä jäi joku itu itämään. Kaunis kukka, joka ei ole vieläkään kuollut, vaan joka ikinen kevät sä oot noussut kukkimaan, meinaan mun ajatuksiin."
" Täytyyks mun uskoo Kejonen tota kuu-ukko höpinää?"
" Ihan tosi, kupla ja kuitti, siis tupla. Double fantasy, Piaffia ja Anitaa. Niitä kuunnellessa, mä muistan ruusutarhan ja kostean kellarin. Makarooniruohon tuoksun. Makeeta ja imelää. Siihen se sokeripalanen. Sä muistat?
" Joo vaikka aika on menny eteenpäin, niin muistot säilyy, kuin purkissa. Kolinaa ja räminää, meinaan Birdiä, se sekos. Sit tapahtui jotain ikävää. En mä haluu siitä enempää jutella, jos joskus näet jazzkansaa, sano Hey Ho, Jazz and Go, vai miten päin se olikaan? Kaikki kääntyy, tuuli lakkaa ulvomasta ja kuutamo on kirkkaanpunainen. Sua mä en haluu käännyttää, sä oot varmaan aina valinnu omat bootsit, ja kulkenu omia polkuja. Tai mistä mä sen tiedän. Vieläkö sä soitat?
"Joo skulattiin, kelattin, mmelkein delattiin ja pinna paloi. Liian hottentottii, liian vakavaa, ku aina neuvoja ja ohjeita. Nyt luen runoja. Muiden, en omaa, Parkkista. Pekkaa. Se niin kuin kuiskaa minulle; Kuulehan paskiainen. Sinuakin tarvitaan. Karuja sanoja, koruttomia työn uuvuttamia ihmisiä. Kävin hautuusmaalla katsomassa minkänäköinen olet, kun istut kynä kädessä Sea Horsen hunajapurkilla, perkele. Kyynärpää pöydällä, lasit nenän latvassa. Älä nyt hyvä mies anna periksi, kun kirjoitin nimesi kuun valaisemaan, puolikuun valaisemaan hankeen. Että voi olla joskus ikävä jotain Ihmistä. Koko maailmaa. Perkele.
"Wau,mä tiedän sen, sä oot runomies."

Luku 9

Havahduin kosketuspintaan, joka oli tarjolla. Tartuin. Jäin kiinni. Kaksin käsin. Kejoseen.
Mikä helvetti minua oikein vaivaa?
Sytytät tupakan. Niin minäkin. Kello lähestyy aamua. Seisomme parvekkeella.
Tämä tapahtuu nopeasti. Kohtalolla on nopeutensa, sattumalla kohtalonsa. Me uskomme, mutta mihin? Itseemme, toisiimme, toistemme ykseyteen.
Jokaisella lopulla on alkunsa. Kuten tässäkin. Mutta emmehän kiirehdi?

Meillä on aikaa, sinulla on aikaa, minulla myös. Myös ajalla on kohtalonsa, nopeutensa, ja sattumansa. Siksi haluan aloittaa alusta. Löytää vaihtoehtoja, kysymyksiä, asettaa ne esille, toisten tuomittavaksi, toisten huomioitavaksi, toissijaisuus ei ole tärkeintä. Tärkeimpänä alku, joka päättyy johonkin.

Yskit. Yskäsi on kuivaa. Limaa, saatana limaa, keuhkosi kuivunutta, rahisevaa, ja kaikkea jota minä en voi sietää. Miksi sietäisinkään? Sä oot kyllä viinasta päässyt eroon. Tupakasta et, mutta annan olla.

Sinä olet matkalla, niin minäkin. Vaihtoehtoja löytyy. Tarpeeksi ja tarpeettomasti. Tarpeellisena ja tarvittuna. Tarttumapintana. Parvekkeella, joka on talon ensimmäisessä kerroksessa. Talossa, joka on sinun. Minä yksin ysköksien keskellä. Viimeiset henkäykset savukkeesta maistuvat parhaimmilta. Niissä on filtterin maku, suodatettuna. Joku on todennut, että yksi savuke lyhentää seitsemällä minuutilla elinikää.

Paskat, olisimme jo kuolleet. Mutta me elämme. Elämmekö?

Ykseydessä kaksin.
Sinä ja minä.
Kejonen ja Kuppanen.
Anna ja Pekka.
Syväri ja Aunus.
Me.
Palaamme takaisin keittiöön. Istumme vastatusten. Olemme hetken hiljaa, hiljaisuudessa. Varomme puhumasta päällekkäin, sivuttain, toistemme ohi.
Varothan?
Sinulla on sanat, joita olet kirjoistasi lukenut. Minulla on sanani. Meillä on sanamme. Mutta miksi helvetissä hiljaisuus? Pelkäämmekö satuttaa toisiamme?
Satuttaminen on kohtaloa, siinä on aikansa ja nopeutensa, vaihtoehtoja.
Olen lukenut sen jostakin. Eikä se ole sattumaa, se että meille on annettu kahdet korvat, kahdet silmät, mutta vain yksi suu. Meitähän on kaksi. Hymyilet, niin minäkin. Me hymyilemme. Päätös on minun. Tartun tähän hetkeen, tiedostaen sen vaaran, että tuloksena on ehkä enemmän kysymyksiä, vähemmän vastauksia. Tässä tilaisuuteni. Vanhenevan miehen kaksinpuheluun. Tilaisuuteen, joka ei toistu. Siitä olen varma.
Ilmeesi kertovat menneisyydestä, osaan ne ulkoa, mutta silti haluan tutustua sinuun paremmin, tuntea sinut ja ajatuksesi, tunnistaa niiden painovoima, tunnustaa. Tunnustaa.
Mitä?

Sanoisit jotakin. Että ulkona on kylmä, tuulee, tai aurinko nousee. Nouskoon, tuulkoon ja satakoon, vaikka kuu-ukkoja. Mutta sanoisit. Jotakin, jostakin. Jossakin.

Että tullako vai eikö tulla?

Huulien välistä savukkeesi irtoaa, ” Sormien syvä merkitys on niiden kosketuksessa.

Yöt ovat valkeat, katseesi kirkkautta, vaikka maailma loppuu tänään, niin kuin kuu, unen heräämössä. Ainoa toiveeni on olla elossa, etsiä kuolemaa”, kuiskaat korvaani .
"Onko toi Pablo Nerudaa?"
"Rakkautesi on moneen kertaan jaettu, sanat huuhdottu loppuun, soinnut kerrattuna, keikat kelattuna, rundit rundattuna, asuntohakemuksia, papereita toimistot täynnä. Unet liukuvat nyt ylitsesi, aallot taivaan rannalla, luopuvat varjostaan."

Nukahdan syliisi. Siinä on hyvä olla. Vitun hyvä olla.
Herättyäni kerron sinulle;
" Ollaan ainutlaatuisessa hetkessä, ainutkertaisessa tilanteessa, ja mielessä virtaa tahtomattomat sekä hallitsemattomat tunteet ja voin kai sanoa, että kaikki tämä aiheuttaa yli-inhimillisiä sykäyksiä, tajunnanvirtaa, yllätyksellisyyttä, ilontunnetta, onnistumisen nautintoa."
Aluksi on tyhjää. Ihmettelen, katseeni seuraa sinua tiukasti. Muu maailma on pysähdyksissä. Se on jännittävää, ettei kuule eikä näe mitään muuta. Katsoo, että sanoma on varmasti mennyt perille, siis sisälle. Tulee sellainen varmistunut olo.
Se on ihan oikeesti siis syntymä!
" Vittu, mä rakastan sua."
Vittu, sä nauroit.



Luku 10

Me siis törmäsimme. Kolmanteen kertaan. Miettinen ja minä. Se huusi kesken keikkaa, että sun soittos on kuin peräpukamista kimpoava homokaiku. Pidin lauseesta. Katsoin basistiin, joka hymyili. Violettihuoratkin soittaa paremmin, se jatkoi. Mätä kieli suussaan, sen katseessa paloi palava tuli. Oi jumalani, miten olen elänyt! Havahduin siihen,että seisoin muniani myöten lumihangessa, vaikka oli jo kevät. Soitto saa aikaan ihmeitä, katsojan huuto vielä enemmän. En käsittänyt miksi siinä olin. Kokeilin ruumiinjäseniäni, olin elossa. Tässä on jotain mätää. Olin osittain jäätynyt, mutta minua ei paleltanut. Oli suorastaan hikiset oltavat. Kuulin susikoirien ulvontaa. Mikä vitun ryhmä, ajattelin, natseja? Isäni kuva heijastui lampun lyhdystä. Talvisota? Olenko jonkun eläimen mahalaukussa? Hirvi hinkuu persettä. Suojelen toisella kädellä kiveksiä, toisella peitän peräaukkoani. Nyt horjuu Miettinen ravintolasta notkuvin askelein. Otatko nutkuu, se kysyy, ja mitä helvettiä sä teet alasti roskalaatikoiden luona. Minä päätän retkeni. Sekoamisen ja hulluuden irtohetkissä, suutelen Miettistä suuhun. Saatana sä pelastit mut! Sä pelastit! Pelastit! Valomeri vilkkuu silmissäni, keikan kauheudet kertautuvat ja minä tajuan hulluuteni sävyt herkemmin. Jokainen yö on kuin ylösnousemus. Miettinen väistyy vasemmalle. Hän tarjoaa paukun, jota ei ole. Juon sen silti. Kuivemmasta vaihtoehdosta valitsee aina viileämmän. Olen valmis poliittiseen runoon. Musiikki ja sanat. Eläköön Dubcek. Mitä vittua se tekee täällä. Palachin ruumis palaa. Hakekaa paloauto. Missä Miettinen? Kesä on kuuma muuallakin kuin kadulla. Kiveksiä kutittaa. Satiaisia. Kolmekymmentä kaljuuntuvaa ukkoa huutaa. Yksi on ihan Kekkosen näköinen. Se teloittaa. Valkoisia. Vai punaisia? Värit menee sekaisin, kaikki menee sekaisin. Puristan toista kivestä lujempaa.
Sattuu, sattuu niin perkeleesti. Miettinen palaa paikalle. Tarjoaa laastaria. Vittu siihen kiveskipuun laastari auta, mä kiljun. Tuo asperiinia. Anna lisää nutkuu. Hae saatana lääkäri. Vie mut pois. Sampoon. Sampoon.
pieni Miettinen raahaa suurta kirjailijaa. Siinä näky. Olisitte olleet paikalla.

Minä olin, siksi elän.


LUKU 11

Nukuit levottomasti, Kejonen.
Niin kuin aina nukut. Ymmärrän. Tai yritän ymmärtää.
Et ehkä itsekään huomaa, mutta hikoilet. Johtuuko se lääkkeistäsi? Unistasi?
Minä haluan pitää sinusta kiinni. Kuunnella hengitystäsi, olla ihossasi. Kun sivelet selkääni, se tuntuu hyvältä. Niin hyvältä, että joskus ajattelen, että olemme eläimiä. Eläimellinen himoko meidät yhdistää?
Olemme tahranneet rakkauttamme aistillisuuden ja turmeluksen tunteissa. Olemme valinneet puolemme. Sinä nukut aina oikealla. Viime yönä olit kiivennyt ylitseni ja ottanut tilasi. Minä väistyin, varovasti, mutta väistyin kumminkin. Olemme ylpeitä molemmat. Se on eroittanut meidät hetkeksi, mutta huomattuamme, että uutta elämää ei ole ilman toista, eikä tulevaisuutta, olemme kävelleet takaisin, toistemme luo. Ja vannoneet toisillemme kauniita sanoja. Uuden elämän tähden, tulevaisuuden tähden, uskoaksemme puhtaaseen rakkauteen. Raittiuteen.
Kun palasit hoitolaitoksesta, pyysin anteeksi. Suutelin sormiasi. Muistojen väsynyt katkeruus väistyy, huulillasi lepää sininen kiilto. Unenkin läpi kuulostelen, kuinka kävelet yöllisessä metsässä ja syöt valkoista lunta. Sulassa sovussa. Nostit oikean käden etusormen ohimoillesi, ammuit itsesi katutuulessa. Vai osoititko minua?
En ole varma. En uudesta elämästä, en tulevaisuudesta. En edes huomisesta.
Tämän opin sinulta. Tuska ei ole rahaa, eikä totuus kolikko. Vapautta ei voi nähdä kalterien molemmilta puolilta. Oli välimatkojen etäisyys, mutta kosketus puhui. Se lauloi niissä lauluissa, joita opiskelimme asunnossamme. Kotona minä olen syntynyt ja kotona haluan kuolla.
Yö sisälläni on hermostunut. Yö on ollut aina. Yö on tullut juuri. Älä säpsähdä. Yössä johon päivä tulee, sokaisee silmäluomet ja räväyttää metsän auki. Runoilija pelkää, tapahtuu kummia. Aamut kertovat vain voittajien historian. Eikä ole totisesti runoilijan vika, jos tyrnannit nukkuvat huonosti. Lapsen uneen, ihmislapseen hätään, rikkinäisten peilien, toteenkäytettyjen sanojen pinnalle, annat toivoa kaukaisuudesta tuleville, viisauden teille.
Tässä hetkessä elämä pitelee kädestä. Ovi on auki. Kunpa tietäisin kuka muu on tänä yönä hereillä?
Peloille on varattu paikkoja, niitä voi nähdä parvekkeella puhumassa, huiskuttamassa kättä, tekemässä kiusaa, lintuina, kynttilöinä.
Yö on ollut aina.
Niin kuin sinä.
Sinä et vastannut. Tartuit käteeni ja puristit hiljaa. Se ei ollut teeskentelyä, se oli suloista. Pidän siitä, että yhdessäolo vaatii suuria tekoja. Niistä syntyy kirkkaita kyyneleitä, joita voi sanoa kavereiksi. Ystäviä.
Muuttuiko rakkautemme ystävyydeksi?
Et vastannut vieläkään.
Huidoit käsilläsi, iskien ensin vasemmalla, suoraan taivasta kohti, nousit sängystä ylös ja otit askeleita. Löit koukkuja, jotka upposivat. Tanssit kuin perhonen ja pistit kuin mehiläinen. Näky oli kaunis. Askeleesi kultaa. Löit uppoamatonta sieluasi, ja seiniin piirtyi kolhujen kyllästämä varjo. Siinä tanssit, nuoratussa neliössä, menneisyyten kahlittuna. Ja yhtäkkiä aukenit.
Hyvästi köydet, hyvästi kahleet, hyvästi yö. Liikeen rytmi. Tuulen rytmi. Tuulen sydän, joka puhaltaa avoimesta parvekkeesta huoneeseemme.
Hengität syvään. Kaikkea on nyt tarjolla. Paukkuja, soodaa, makaroonia, laivoja, purjeita, köysiä ja ruohoa. Rajapintaa ja vapaus.
Vapaus hiljaisuudessa, joka liikkuu. Käsi kädessä, valoa kohti, syli sylissä, kohti iloa, kohti rauhaa. Valoa kohti. Valoa.


Kirjat

Cisse by Atik Ismail Isältä Pojille kirja by Atik Ismail Klubin Kundit kirja by Atik Ismail Zoom Juhlii Jälleen by Atik Ismail Pekko Perkko by Atik Ismail

 

GALLERIA


Vierailijoita

Paikalla 60 vierasta ja ei kirjautuneita

TAPETILLA

OMAELÄMÄKERTA

MAAHANMUUTTAJAFUTAAJAT

MARKKU SÖDERSTRÖM

LehPa-77

Empatia

Sympatia

Love and Peace