runoja

Kirjoittanut Atik Ismail on 18.08.2009 09:15.

 

Rumpu kumisee, aamunkoitosta kasvaa tuuli.

Kosketan etusormella laulua, hekumallisessa humalassa ja selvinpäin.

Puutarhasi on nestemäistä hiekkaa, valuvaa laavaa, tämän aamunkoiton laivoihin sävelletty laulu.

Aamun ilo haarautuu ja punoutuu liekkien läpi.

Vastakohtien mielihyvää täpötäydessä viidakossa.

 

 





Ylläsi on pusero, jonka avasit helteen takia, jättäen rinnat vain osaksi peittoon.

Ne kelluvat kuin pehmeän kuun pinta.

Kostea tuoksu vie minut takaisin kohti lopullista maljaa, vielä luoksesi lausumaan sinulle äänettömin huulin sanan; Rakkaus.

 

 



Päivä on, päivä hei, oukei.

Minussa kutiava nauru kulkee musiikkihuoneiden läpi, jukeboksilla puoli kierrosta maailman ympäri.

Turkoosiksi maalattu vinyyli tuo muistot ajasta, keskeltä jakaus, hei, sillei.

Nuotisto on valmiina, kun kaikuu kilvan Tolonen.

Valitsin sinut tänään, päivä on, päivä hei, oukei.

Aurinko hikoilee silmät päästään.















 

Nyt on pitkä leveä yö, joka suuntaan violetti

Ajattelen sinua planeettana ihollani, pitkätukkaisena komeettana, sytytettynä tiikerinä.

Nouse minu suuhuni, että saan tuntea elämän maun.

Levitä jalkasi horisontiksi, pure pakarasta.

Vedä meidät peiton alle, ettemme huku näihin vesiin.

Joka sykäys sydämiä, tuuli huohottaa puutarhaasi.

 

 















 

Aurinko kuplii, ruohikolla hyppivä häpysi, kurkussani Rolling Stones, jodlaava vadelma.

Sivelkäämme vettä tihkuvin sammalin.

Tullaan, liuetaan tähtiin heränneiden klubilla.

Vaahteramäen Eemelin karjaisu paljastaa nännipihat. Pöljän tivoli 2009.

Lehdessä sanottiin, että kannattaa sijoittaa.



Mikä ylimyksellinen Sir Keith Richards!























Yö on ohi, vanhan veräjän silmä valvoo, lepakoiden kiimaista lentoa.

Julkisella paikalla kaikki paitsi keskioluen kittaaminen on turhaa.

Päkkiä siellä, toisia täällä, juopuneita jukureita.

Minä kuseskelen hunajaa, riittää mehiläisvahaa nieltäväksi.










Rannikko liukuu, tyyni ääni, vanhat sillat rakentavat ystävyyttä.

Luonto tarjoaa suojaa, tilan täyttää palaneen meteorin äkillinen synty.

Sepitin sanoja, tasoitin pensasaidat, kaislatukoista naisen tein.

Runolla korvaan siis historian, kielen auki kammetun.

Satojen vuosisatojen traditio: muusamme kitakieleke.

























 

Päivä menee menojaan, hiljaisuus tulee alas.

Janosi mahtuu uniini.

Ravistele valo, naura talo, ota minut mukaasi.

Varjoista vapaa, taivaan heijastus, maailma sanoo mitä tuleman pitää.

Tulen ja menen, se on loputon matka, merituulen mukana, vesi välkehtii, mihin tässä vielä ehtii.










Yksi pää, kaksi kättä. Ne rummuttavat rantaa, ne ovat liian läheiset, aivan liian etäiset. Olen tottunut tekemään kaiken jaloillani.

Kompastelen käsivarsiini, housunpunteista tulvii valoa sepaluksiini. Kädet ja jalat pelottavat minua. Pääni hiljaisia rumpuja.

Sama vuosituhansien apina, harmaat housut, kivekset täynnä katkeruutta.

Ihoni on avoin ovi.

Olen aivastava eläin, mutta sormenpääni ylettyvät taivaankanteen.



 

Rakkaus on made in japan, sukumme vihreä saippuamainen vatsa.

Kello on made in hongkong, eikä se soi.

Katse on made in russia, vielä enemmän tulenpalava yhteisö, joka tuulen raunioilla.

Näin minä kierrän maailmaa, kunnes saavun pöljälle.

Elämä on siis made in pöljä, väsyneen jalan päällä, joka hyväilee maailmaa kuin se olisi täynnä peilejä, haamujen hartreilla on mukavaa läjähtää pyllylleen.











Rakkaus lähentää meitä, pimeys suojelee meitä, olemme lähempänä toisiamme.

Jumalainen yhdistelmä.

Tämän aikakauden kitarasoolon aikana, joka on tyyli, istumme olohuoneeseen taikuuden suomalla varmuudella.

Nojailemme uutta intohimoa, kun näen sinut niin kuin olisit.

Maan pikku seireeni, satakieleni.

Tahtovat, että selviän tästä hulluudesta, että vastaisin huutoosi laululla.



Pikkulintu, pidä minut valveilla.











Rakkaus on yksinkertaisesti: alkujen eteen uhmakkaasti piiloutunut lopun muoto.

Menneen ja tulevan välissä on kiintymyksen muotoinen ääni.

Ajatuksen ja olemisen välissä lyhyt salama, joka kannattelee rakkautta.

Yksinäisyyden ja yhdessäolemisen välissä on ele, joka ei ala kenestäkään ja päättyy kaikkiin.

Valo repeilee, maa, taivas, ilma halkeilee.

Sinussa kaikki.













 

Päivät ovat samanlaisia, tunnit eivät.

Tässä minä olen niin kuin aina, valmiina minuuttien yllätyksiin.

Tähän kömpelöön harmaaseen saakka, joka on herääminen.

Kaunein läheisyys, hunajaluomet ja täyteen siroteltu poski.

Melkein kylläisenä, vapaana kuten ihosi, joka ei jätä tilaa.

Pikku leijona, leikit minun luillani.

Heräävän sattuman viesti, sana täynnä ääntä, vaikka kukaan ei sano sitä.





Uneen ja ihon väliin sukellan.

Kaivan varjoni alta muistiinpanon.

Se on syntymässä.

Siipiini ommeltu varjojen säkki käärii syntymien putoamiset ja kääntöpuolet.

Nukahtaminen on peilin väri.

Tätä kuvaa katson hohtavana ylösnousemuksena.

Minut solmitaan untuvan ja hellyyden koloon.

Radaltaan suistunut hengitys.

Siinä elämän ankara paino, kevyt kuin kivi.









Laitan kohta veitsen jalkaasi jotta voit kaivaa auringon maasta.

Anna minulle valo jotta voit vetää auringosta päivän esiin.

Miten kaikki kääntyy varjossa.Kuljet oman aurinkosi rinnalla.

Karkeat pilvet puhuvat tuulta.





















Mieleni haikeus on poissa, sulava lumi, lakanoita viileämpi.

Ollaan me syntiset silti, keväästä onnelliset.

Toivomme todellisuutta, makuja niin monta.

Kevättikkari huulillani, tietokoneen äärellä,
näytän vähän hassulta, kuin isolapsi potalla.

Särkylääkkeitä ja sydänsuruja,
sen verran minussa miestä,
minun ilmatila,
kevät kuin lukutaito.



Olen kaikkeen innostunut ja uskon ihmiseen.
Muistan runouden niin kuin se on, melkein kesä.
Niin tuttua kaikki, maaseutu tämä, lapsuuden leikkipihat,
tähän paikkaan jään.
Kissa kehrää, elän yksinäisellä saarella,
vain niin voi pysyä haavoittumattomana.

Päivät eivät kertakaan pysähdy ja jokainen niistä on elämä.

Kevät mieleni tila.
Pienistä asioista syntyy ilomme,
kukkii kevään ensi krookus,
tämä ihana ikävä,
suriseva kärpänen ja onnellisuus.







 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Peitsimetsä tummuvan tasangon yli,

sammalvihreä takki,

narikoiden tuoksussa

 

Ilma liikkuu, vastassa auringon syli,

punainen lakki,

rytmihäiriön juoksussa

 

Minä sen äänen kuulen, heräävän lapsuuden voimaa,

hentoluisia tyttöjä ja poikia, kauniimmin vain soi maa.

 

Veden eri metallit, pienen pojan ääni, vuosikymmenten takaa,

se luonnollinen laulaa itseään, ei tarvitse sitä toisille jakaa.

 

Joku juuri irtoaa minua kohti, pysyn suorana, tahtoon en suostu,

tuskan seitsemäs aalto, veden vimma, ei pronssi sielussani ruostu.

 

Peitsimetsä tummuvan tasangon yli,

sammalvihreä takki,

narikoiden tuoksussa

 

Ilma liikkuu, vastassa auringon syli,

punainen lakki,

rytmihäiriön juoksussa

 

Olen kolmena pääni päällä, maan suu leikkii kielellä,

ääni vapaana, minä puhun, suojattomalla mielellä.

 

Kaiken annoin mennä, virrata toisiin, tuulena mennä,

niin laulaa päivä, vaahteran lehdillä, en pesään vielä lennä.

 

Kävelen merenrantaa, sinussa avaruuden pyrstötähdet,

Sinä olet, sinä menet, sytytä minut ennen kuin lähdet

 

Peitsimetsä tummuvan tasangon yli,

sammalvihreä takki,

narikoiden tuoksussa

 

Ilma liikkuu, vastassa auringon syli,

punainen lakki,

rytmihäiriön juoksussa

 

 

 

Varjot lakanalla hiipivät sivuun, sinä tulet, minä menen. Sinä tulet, minä menen.

 

Anna minun levetä edes pienen hetken.

Anna kylpeä ja tehdä itseeni oman retken

 

Pöly leviää tästä, kiertyy pyörteeksi, sinä tulet, minä menen.

Sinä tulet, minä menen.

 

Avaa ovi, joka työntyy kysymättä sisääni.

Avaa minua, ja minun sisimpääni.

 

Ilman valon valhetta aitous paistaa, sinä tulet, minä menen.

Sinä tulet, minä menen.

 

Kysy tänään, kysy nyt, kysyvä ei tieltä eksy,

kysy pian, sillä kohta on jo viimeinen syksy.

 

Nämä kiviset lastut, sieluun tahratut tapetit, sinä tulet, minä menen.

Sinä tulet, minä menen.

 

Ota syliisi, anna vettä, juota elämällä minua,

Ota kädestä, anna mettä, minä tahdon niin sinua

 

 

Pimeys rasahtelee, valo vapautuu, nyt on elokuu, sinä menet, minä tulen. Sinä menet, minä tulen.

 

Sinä tulet, minä menen....

 

 

MÄ OON MIKÄ OON (muuksi en voi tulla)

Kirjoittanut Atik Ismail on 04.09.2008 17:00.

Mä oon mikä oon

 Kaasuputken alla, asuu katajainen kansa, tai sen päällä, meren yllä, veden alla, sukeltaa muuan vesipeto, virtaa vailla, jääräpää jukuri, joka totuudellisuuden nimissä uittaa talolle juhlarahaa, pitäähän sitä oopperaa perkele, että sivistys kohtaa toisensa töölönlahden kulmilla, jossa eläkeläinen pummaa edustajilta ekua mäyrikseen, kun janottaa, silliä, silliä, ja vähän päälle tilliä katkarapukastikkeessa, ne kohottaa maljan marttyyreille, peilistä sen näkee, isona on kiva olla.

OODI TURKULAISILLE

Kirjoittanut Atik Ismail on 20.07.2008 22:52.


                Molari

 

Tunnen kentän tuoksut tuulena, jossa pesii mieli.

Koko mies lentää ja lentää, lentää ja lentää ja pääsee itseään sekä palloa lähemmäksi.

Tiedän paikkani maailmassa, pelikentällä, alimpana pelaajana.

Minuun luotetaan.

Maalivahdille tärkeä ominaisuus.

Köykäisenä kuin pilvet, tuulta taskut täynnä, minä lensin. Tanssin kuin perhonen ja pistin kuin mehiläinen.

Ensimmäiset askeleet nurmen pinnalla.

Niissä on elämisen riemua, syntymisen iloa. Voi, kuinka kaipaan sitä!

Itse peliin, sillä se kävelee iltavalaistuksessa, syö jo vihreää ruohoa, nurmikon eri olotilat sulassa sovussa, ja potkaisen nimeni kuun valaisemaan pintaan.

Pelissä on kaikki; maailma, tieto, taito, pyyteetön halu, tuska ja riemu. Tuo loputon ihmettelyn vimma, ja siitähän leikki voimansa ottaa. Nauru alkaa, kun järkytys hellittää.

Hyräillä täällä, ja jos nyt maailma malttaisi odottaa sen verran, että ehtisin sanoa, niin jumalauta, tämä peli ei loppuisi koskaan.

(Maalivahti Dan-Ola Eckermanin muistolle)

 

                Kymäläinen

Missä valossa minä näet sinut?

Puolikuuta ja peliminuutteja.

Pake!

Pakenetko?

Kymäläinen!

Valo on iltavalaistusta niin kuin valo pimenevässä illassa. Tai niin kuin pallo lentää kaaressa ja katoaa. Pakenee.

Vihreän nurmen päällä liike ja askeleet. Kevyttä untuvaa, syleilevää pallonhallintaa, pää täynnä oivalluksia.

Minä olen ylpeä sinusta. Ymmärsin sen peliuran jälkeen.

Ei tämä ole anteeksianto, ei sen anomista eikä lohtu.

Minä näen ruohon verkoston.

Kulmalippuja, pystypuita, liukutaklauksia, rangaistusalue, sen kaari, katsomo ja lasillinen punaviiniä, pelin jälkeen.

Minä ajattelen tuossa minun labyrinttini. Vähin äänin kasvaa merkitys. Peli on aina kovaa molemmille kyljille.

 

                            Tatska


Taksinkuljettaja innostuu Turussa, kun sanon ”Kupittaa”.

Tulin juuri ajoon”, hän hymyilee. ” Peli on parasta paikan päällä, Inter voittaa tänään Palloseuran, meillä on Lindelöf !”

Peli on sotaa, pelaajat sotilaita, arpia täynnä, haavoittuvia mieliä. Sieluun kumotaan kolpakollinen, seuraan synnytään ja tatuointeja”, vastaan takapenkiltä.

Kuski ilahtuu yhä syvemmin.

Samuli futaa tällä hetkellä paremmin kuin kukaan muu. Ja totta totisesti, hän on uskollinen seuralleen, sillä petturit elävät loppuelämänsä paitsiossa”.

Minä myhäilen. Kunpa peluri kuulisi. Olen varma, että se antaisi lisäpotkua peliin.

Ja vieläpä rinnassa, sydämen kohdalla, se tatska”.

Peli on julmaa. Niin kuin paikallispelit aina. Taistelua ja taklauksia viimeiseen mieheen.

Tasapeli.

Nousen taksiin.

Maalasiko Lindelöf ?, kuski kysyy.

 

Tämä on puhtainta mitä voin saada vastineeksi rahalle.

Taivas on Kupittaa, sen haavat meissä.

 

 

                Kaksoset


Oli kuuma, sillä hetkellä kun oli kuuma, oli kuuma.

Heidän liikkeensä, kun he ajattelevat, kun he syöttelevät, kun he taklaavat, kun he taistelevat.

Se on ikään kuin laukaus, kun se lähtee sydämestä, sillä heidän sydämensä pehmeä ja puhdas.

Minä olen tanssi, koska kipu puhdistaa Timon.

 

Minä olen mustavalkoraitainen, koska kaste kiinnitettynä Tomiin.


Kentällä pelataan. Kupittaalla pelataan. Kaksoset pelaavat.


Leiskuva aurinko leikkii lempeästi. Ja vaikka sataisi, se lämmittäisi mieltä.

Pukuhuoneen seinään on puhjennut ikkuna, kohtaan jossa sitä ei koskaan ole ollut.

Kaksi ikkunaa.


Jalo puusta kehykset.



Pieniä hetkiä

Kirjoittanut Atik Ismail on 04.06.2008 09:16.

Kuunneltiin Landella,

rakasteltiin,

maalaismunia syötiin.

Herkän hetken jälkeen,

huusin,

että se oli Pöllöä!

Se kuuli väärin;

Joo, joo, mä rakastan sua, Pöljällä ollaan”.


Kyllä maalla on mukavaa.

 


---------


Tarjosin Andylle

viinaa, makkaraa, röökii, ja pari bissee.

Se katto pitkään,

sillä on varaa. Ja Angel.




----------



KALLIOLLE ( kukkulalle ja kultsalle)


Kultsan kehdossa,

konemusaa.

Niin on maailma index,

omat toverimme mullassa maatuneet.

Poliittisen kultuurin huomispäivää

synnytetään Lintsillä.

Jaolle kuin hyeena,

jonosta toiseen,

lihaa säästämättä.

Reiskan mutsin baarissa,

kyykyssä tässä elämässä,

boltsi puhkee.

 

Brakulla kuset kahtena viivana.

Nyt se on tekojäätä ja kato ku

Alexis Stone tiiraa vieläkin banaanipotkumiestä,

joka on kadonnut lumiukon matkaan kuin muistiin.

Braku on yhtä kuin telakka.

Tai Kampin Pallo.

 

Kampita Gambina handelista, ne sano mulle,

kun tultiin maalta cumulus hotelliin, pilvien alapuolelle,

kirstinkadulla tuulee.

Ookoo, ei oo enää Oogee!

Ja Turkka Thaimaassa. Se dallas ennen kulmilla.



 















Elina

Kirjoittanut Atik Ismail on 31.05.2008 22:19.

 Rakas is back.

 Ja mää on happy, rollareita, 

 ja tänä iltana rakastellaan...

Kirjat

Cisse by Atik Ismail Isältä Pojille kirja by Atik Ismail Klubin Kundit kirja by Atik Ismail Zoom Juhlii Jälleen by Atik Ismail Pekko Perkko by Atik Ismail

 

GALLERIA


Vierailijoita

Paikalla 76 vierasta ja ei kirjautuneita

TAPETILLA

OMAELÄMÄKERTA

MAAHANMUUTTAJAFUTAAJAT

MARKKU SÖDERSTRÖM

LehPa-77

Empatia

Sympatia

Love and Peace