runoja
|
18. Elokuu 2009
Rumpu kumisee, aamunkoitosta kasvaa tuuli.
Kosketan etusormella laulua, hekumallisessa humalassa ja selvinpäin.
Puutarhasi on nestemäistä hiekkaa, valuvaa laavaa, tämän aamunkoiton laivoihin sävelletty laulu.
Aamun ilo haarautuu ja punoutuu liekkien läpi.
Vastakohtien mielihyvää täpötäydessä viidakossa.
Ylläsi on pusero, jonka avasit helteen takia, jättäen rinnat vain osaksi peittoon.
Ne kelluvat kuin pehmeän kuun pinta.
Kostea tuoksu vie minut takaisin kohti lopullista maljaa, vielä luoksesi lausumaan sinulle äänettömin huulin sanan; Rakkaus.
Päivä on, päivä hei, oukei.
Minussa kutiava nauru kulkee musiikkihuoneiden läpi, jukeboksilla puoli kierrosta maailman ympäri.
Turkoosiksi maalattu vinyyli tuo muistot ajasta, keskeltä jakaus, hei, sillei.
Nuotisto on valmiina, kun kaikuu kilvan Tolonen.
Valitsin sinut tänään, päivä on, päivä hei, oukei.
Aurinko hikoilee silmät päästään.
Nyt on pitkä leveä yö, joka suuntaan violetti
Ajattelen sinua planeettana ihollani, pitkätukkaisena komeettana, sytytettynä tiikerinä.
Nouse minu suuhuni, että saan tuntea elämän maun.
Levitä jalkasi horisontiksi, pure pakarasta.
Vedä meidät peiton alle, ettemme huku näihin vesiin.
Joka sykäys sydämiä, tuuli huohottaa puutarhaasi.
Aurinko kuplii, ruohikolla hyppivä häpysi, kurkussani Rolling Stones, jodlaava vadelma.
Sivelkäämme vettä tihkuvin sammalin.
Tullaan, liuetaan tähtiin heränneiden klubilla.
Vaahteramäen Eemelin karjaisu paljastaa nännipihat. Pöljän tivoli 2009.
Lehdessä sanottiin, että kannattaa sijoittaa.
Mikä ylimyksellinen Sir Keith Richards!
Yö on ohi, vanhan veräjän silmä valvoo, lepakoiden kiimaista lentoa.
Julkisella paikalla kaikki paitsi keskioluen kittaaminen on turhaa.
Päkkiä siellä, toisia täällä, juopuneita jukureita.
Minä kuseskelen hunajaa, riittää mehiläisvahaa nieltäväksi.
Rannikko liukuu, tyyni ääni, vanhat sillat rakentavat ystävyyttä.
Luonto tarjoaa suojaa, tilan täyttää palaneen meteorin äkillinen synty.
Sepitin sanoja, tasoitin pensasaidat, kaislatukoista naisen tein.
Runolla korvaan siis historian, kielen auki kammetun.
Satojen vuosisatojen traditio: muusamme kitakieleke.
Päivä menee menojaan, hiljaisuus tulee alas.
Janosi mahtuu uniini.
Ravistele valo, naura talo, ota minut mukaasi.
Varjoista vapaa, taivaan heijastus, maailma sanoo mitä tuleman pitää.
Tulen ja menen, se on loputon matka, merituulen mukana, vesi välkehtii, mihin tässä vielä ehtii.
Yksi pää, kaksi kättä. Ne rummuttavat rantaa, ne ovat liian läheiset, aivan liian etäiset. Olen tottunut tekemään kaiken jaloillani.
Kompastelen käsivarsiini, housunpunteista tulvii valoa sepaluksiini. Kädet ja jalat pelottavat minua. Pääni hiljaisia rumpuja.
Sama vuosituhansien apina, harmaat housut, kivekset täynnä katkeruutta.
Ihoni on avoin ovi.
Olen aivastava eläin, mutta sormenpääni ylettyvät taivaankanteen.
Rakkaus on made in japan, sukumme vihreä saippuamainen vatsa.
Kello on made in hongkong, eikä se soi.
Katse on made in russia, vielä enemmän tulenpalava yhteisö, joka tuulen raunioilla.
Näin minä kierrän maailmaa, kunnes saavun pöljälle.
Elämä on siis made in pöljä, väsyneen jalan päällä, joka hyväilee maailmaa kuin se olisi täynnä peilejä, haamujen hartreilla on mukavaa läjähtää pyllylleen.
Rakkaus lähentää meitä, pimeys suojelee meitä, olemme lähempänä toisiamme.
Jumalainen yhdistelmä.
Tämän aikakauden kitarasoolon aikana, joka on tyyli, istumme olohuoneeseen taikuuden suomalla varmuudella.
Nojailemme uutta intohimoa, kun näen sinut niin kuin olisit.
Maan pikku seireeni, satakieleni.
Tahtovat, että selviän tästä hulluudesta, että vastaisin huutoosi laululla.
Pikkulintu, pidä minut valveilla.
Rakkaus on yksinkertaisesti: alkujen eteen uhmakkaasti piiloutunut lopun muoto.
Menneen ja tulevan välissä on kiintymyksen muotoinen ääni.
Ajatuksen ja olemisen välissä lyhyt salama, joka kannattelee rakkautta.
Yksinäisyyden ja yhdessäolemisen välissä on ele, joka ei ala kenestäkään ja päättyy kaikkiin.
Valo repeilee, maa, taivas, ilma halkeilee.
Sinussa kaikki.
Päivät ovat samanlaisia, tunnit eivät.
Tässä minä olen niin kuin aina, valmiina minuuttien yllätyksiin.
Tähän kömpelöön harmaaseen saakka, joka on herääminen.
Kaunein läheisyys, hunajaluomet ja täyteen siroteltu poski.
Melkein kylläisenä, vapaana kuten ihosi, joka ei jätä tilaa.
Pikku leijona, leikit minun luillani.
Heräävän sattuman viesti, sana täynnä ääntä, vaikka kukaan ei sano sitä.
Uneen ja ihon väliin sukellan.
Kaivan varjoni alta muistiinpanon.
Se on syntymässä.
Siipiini ommeltu varjojen säkki käärii syntymien putoamiset ja kääntöpuolet.
Nukahtaminen on peilin väri.
Tätä kuvaa katson hohtavana ylösnousemuksena.
Minut solmitaan untuvan ja hellyyden koloon.
Radaltaan suistunut hengitys.
Siinä elämän ankara paino, kevyt kuin kivi.
Laitan kohta veitsen jalkaasi jotta voit kaivaa auringon maasta.
Anna minulle valo jotta voit vetää auringosta päivän esiin.
Miten kaikki kääntyy varjossa.Kuljet oman aurinkosi rinnalla.
Karkeat pilvet puhuvat tuulta.
Mieleni haikeus on poissa, sulava lumi, lakanoita viileämpi.
Ollaan me syntiset silti, keväästä onnelliset.
Toivomme todellisuutta, makuja niin monta.
Kevättikkari huulillani, tietokoneen äärellä,
näytän vähän hassulta, kuin isolapsi potalla.
Särkylääkkeitä ja sydänsuruja,
sen verran minussa miestä,
minun ilmatila,
kevät kuin lukutaito.
Olen kaikkeen innostunut ja uskon ihmiseen.
Muistan runouden niin kuin se on, melkein kesä.
Niin tuttua kaikki, maaseutu tämä, lapsuuden leikkipihat,
tähän paikkaan jään.
Kissa kehrää, elän yksinäisellä saarella,
vain niin voi pysyä haavoittumattomana.
Päivät eivät kertakaan pysähdy ja jokainen niistä on elämä.
Kevät mieleni tila.
Pienistä asioista syntyy ilomme,
kukkii kevään ensi krookus,
tämä ihana ikävä,
suriseva kärpänen ja onnellisuus.
Peitsimetsä tummuvan tasangon yli,
sammalvihreä takki,
narikoiden tuoksussa
Ilma liikkuu, vastassa auringon syli,
punainen lakki,
rytmihäiriön juoksussa
Minä sen äänen kuulen, heräävän lapsuuden voimaa,
hentoluisia tyttöjä ja poikia, kauniimmin vain soi maa.
Veden eri metallit, pienen pojan ääni, vuosikymmenten takaa,
se luonnollinen laulaa itseään, ei tarvitse sitä toisille jakaa.
Joku juuri irtoaa minua kohti, pysyn suorana, tahtoon en suostu,
tuskan seitsemäs aalto, veden vimma, ei pronssi sielussani ruostu.
Peitsimetsä tummuvan tasangon yli,
sammalvihreä takki,
narikoiden tuoksussa
Ilma liikkuu, vastassa auringon syli,
punainen lakki,
rytmihäiriön juoksussa
Olen kolmena pääni päällä, maan suu leikkii kielellä,
ääni vapaana, minä puhun, suojattomalla mielellä.
Kaiken annoin mennä, virrata toisiin, tuulena mennä,
niin laulaa päivä, vaahteran lehdillä, en pesään vielä lennä.
Kävelen merenrantaa, sinussa avaruuden pyrstötähdet,
Sinä olet, sinä menet, sytytä minut ennen kuin lähdet
Peitsimetsä tummuvan tasangon yli,
sammalvihreä takki,
narikoiden tuoksussa
Ilma liikkuu, vastassa auringon syli,
punainen lakki,
rytmihäiriön juoksussa
Varjot lakanalla hiipivät sivuun, sinä tulet, minä menen. Sinä tulet, minä menen.
Anna minun levetä edes pienen hetken.
Anna kylpeä ja tehdä itseeni oman retken
Pöly leviää tästä, kiertyy pyörteeksi, sinä tulet, minä menen.
Sinä tulet, minä menen.
Avaa ovi, joka työntyy kysymättä sisääni.
Avaa minua, ja minun sisimpääni.
Ilman valon valhetta aitous paistaa, sinä tulet, minä menen.
Sinä tulet, minä menen.
Kysy tänään, kysy nyt, kysyvä ei tieltä eksy,
kysy pian, sillä kohta on jo viimeinen syksy.
Nämä kiviset lastut, sieluun tahratut tapetit, sinä tulet, minä menen.
Sinä tulet, minä menen.
Ota syliisi, anna vettä, juota elämällä minua,
Ota kädestä, anna mettä, minä tahdon niin sinua
Pimeys rasahtelee, valo vapautuu, nyt on elokuu, sinä menet, minä tulen. Sinä menet, minä tulen.
Sinä tulet, minä menen....
